Matkakertomus


Lastenkodin poikia

Kerran kävin Sarajevossa. 

Siitä on melkein kaksikymmentä vuotta. Olin opiskellut syksyn ja alkutalven Työväen Akatemian Kansainvälisellä linjalla esimerkiksi Balkanin ja Bosnian historiaa, kansainvälisiä suhteita, lyhyesti kieltäkin.  (Osaan sanoa vielä hvala, eli kiitos).  Vierailijoitakin kävi: maikkarin kirjeenvaihtajana toiminut Pauli Aalto-Setälä kertoi kokemuksistaan, samoin Elisabeth Rehn, mutta häntä en ollut kuuntelemassa koska pikkujoulut ja nuoruus. Harmittaa vieläkin. Joku Kevasta kertoi kehitysyhteistyöstä ja joku toinen YK:n toiminnasta. Sen sellaista. Rauhansopimus oli kirjoitettu edellisvuoden marraskuussa ja Sarajevon piiritys loppunut virallisesti muutama kuukausi sen jälkeen.

Maaliskuun alussa alkoi matka.  Lensimme Budapestiin, jossa kevät oli aluillaan, sieltä matkattiin junalla Zagrebiin, pelleiltiin ja lauleskeltiin hyteissä.  Zagrebista matka jatkui bussilla kohti Sarajevoa.  Köröttelyä kesti 9 tai 11 tuntia, eikä maisemia katsellessa pian enää laulattanut.  Ulkona näkyi talojen luurankoja, kapeilta vuoristoteiltä suistuneita autoja, kuollutta maisemaa.  Pysähdyimme kerran pitämään taukoa ja tapasimme joukon Naton sfor-sotilaita, jotka sanoivat että "hullut!" , kun kerrottiin että tässä ollaan menossa Sarajevoon.  Vähän ennen jotain isompaa paikkakuntaa bussin pysäytti pari miestä, jotka hakivat yhden matkustajista mukaansa.  Ei tietenkään selvinnyt mistä siinä oli kyse, mutta kaikki matkustajat olivat aivan hiljaa tapahtuman ajan. Katsoivat pois.

Perillä majoituimme kerrostaloon, jonka seinistä puuttui kokonaisia elementtejä. Yhden asunnon ovi oli ammuttu seulaksi ja luodinreikien läpi siilautui valoa rappukäytävään. Sieltä oli haettu poika taistelemaan, meille kerrottiin. Joku soitti kotiin ja sai kuulla että edellisenä päivänä oli tehty jonkinlainen pommi-isku (?)  melko lähellä meitä.  Olispa ollut facebook, niin asia olisi selvinnut helposti.  Mutta ei ollut edes kännyköitä.

arkipäivä

Hanoista tuli vettä aamulla ja uudestaan illalla.  Kaupunki oli säpäleinä, korjaustöitä ei vielä paljon ollut aloitettu.  Vieressä seisovan virastorakennuksen (en enää muista minkä) keskelle oli ammuttu pyöreä, laaja reikä.  Ainoa kunnossa oleva rakennus oli Holiday Inn, jossa piipahdettiin kerran kahvilla.  Lähdimme pois, kun sotilaat piirittivät sen.

Sarajevossa näin: sotilaita, panssarivaunuja, kivääreitä ja kranaattien tekemiä kuoppia jalkakäytävillä (punaisella massalla täytettyjä kutsuttiin Sarajevon ruusuiksi, niillä paikoilla oli joku kuollut).  Paljon koiria. Ihan tavallisia ihmisiä ruokaostoksilla, matkalla töihin tai kuluttamassa aikaa.  Ostin putiikista Versacen kopiokengät ja ruokapaikasta kebabin tapaista.  Pelasin naapuritalon lasten kanssa koripalloa ja näin kun kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa imppasi liimaa siinä vieressä. Vierailin lastenkodissa, jossa leikimme lasten kanssa. Kiersimme vapaaehtoisten mukana auttamassa vanhuksia kotitöissä, paitsi että oikeasti meille vain juotettiin mehua ja syötettiin keksiä, koska oltiin ulkomaisia vieraita.  Muistimme pysytellä teillä ja jalkakäytävillä, koska muualla saattoi olla miinoja.

Ermine -nimisen pojan perhe kutsui meidät kyläilemään monta kertaa, olivat ystävällisiä ja kertoivat vanhoista hyvistä ajoista. Kerran erehdyin melkein sanomaan vastakkaisen mielipiteen Titon hallinnosta, mutta tajusin vaieta kohteliaasti kun joku pukkasi kyynärpäällä kylkeen. Ermine kertoi, kuinka hänen kaverinsa oli ammuttu vedenhakumatkalla siinä meidän koripallopaikkamme vieressä.  Sarajevon piirityksen aikana kuoli 11 000 ihmistä, sellainen oli arkea.  Joku kuoli, ja sitten piti odottaa että olisi turvallista hakea hänet pois. Joskus päiviä.

kasarmirakennus, Titon patsas ja kranaatin tekemä kuoppa

Aamuisin meidät majoittava mummo syötti meidät ja juotti jauheesta sekoitettua mehua: "vitamini, vitamini", hän hoki hymyillen.  "Hvala, puna sam", sanoin minä, ja mummo hymyili uudestaan. Amerikkalainen sotilas, joka työskenteli vapaaehtoisena ruokaa jakavalla soppakeittiöllä, oli vähän varottanut juomasta hanavettä, mutta ei siitä kieltäytyäkään kehdannut kun tarjottiin. Erminen äiti nosti kulmat kurtussa hiuksiani ja suositteli olutnaamiota jolla saisi vähän vahvemmat kutrit.   Eräs vanha nainen ihasteli ryhmän ainutta poikaa, "niin komea, oi!", katsahti minua ja lisäsi kohteliaasti, mutta ei kovin vakuuttavasti: "sinä nätti myös".  Minua nauratti.

Moni oli jo palannut sieltä mihin oli sotaa paennut.  Joku puhui ruotsia, toinen ranskaa, moni saksaa ja vanhempi väki venäjää.  Nuoret sentään englantia, mikä oli helpotus. Tapasin nuoren miehen joka oli ampunut itseään jalkaan ettei tarvitsisi lähteä sotimaan. Hänellä oli laihat kasvot ja posket kuopalla, silmät surullisen näköiset.  Muutama muu ryhmäläinen nousi raitiovaunuun ja kysyi mukanaan olevalta paikalliselta mistä saa lippuja.  Tämä avasi takkiaan ja näytti asetta siellä "tässä liput".

Käytiin Drina -joen alkulähteellä.  Sinne käveltiin komean huvila-alueen läpi, joka oli enää raunioita.  Perillä oli ruokapaikka, joutsenia ja puunrunkoon nojaamassa kokonainen vartaassa paistettu lammas.  Yhdessä pihan pöydistä istui suosittu poliitikko (?), josta tyttöjoukko otti kuvaa. Minäkin nappasin kameran, ja mies katsoi suoraan siihen.

katse kameraan

Sarajevossa oli aika paljon nieltävää,  yhtäaikaa ahdistavaa ja ihan tavallista.  Ihmisillä oli arki.  Kaikki halusivat palata normaaliin.  Ja kuitenkin samaan aikaan kaikki ne rauniot, epäluulo, kranaattien kuopat ja Drina, jonka toisella rannalla muslimit, toisella serbit.  Sinä talvena oli vaalit (vai oliko ne pidetty jo syksyllä?), ehdokkaina kansallismielisiä kaikista ryhmistä. Oli varmasti helppo vedota pelkoihin, niihin samoihin joita ruokkimalla oli saatu koko sota alkamaan.

Viivyimme vain kaksi viikkoa, mutta aika tuntui pidemmältä. Pois lähdettiin taas bussilla, tällä kertaa etelään päin.  Pysähdyimme Mostarissa, pikaisesti vain, ja muistelen, että kuski varoitti ettei kannata lähteä kauas.  Ajoimme Kroatian puolelle Dubrovnikiin.  Siellä oltiin turisteja, nautittiin kevätauringosta, katseltiin turkoosia merta ja hypeltiin aution  Hotel Libertaksen tyhjässä uima-altaassa.  Vanhan kaupungin kujat olivat täynnä kissoja ja muureilla tuli vastaan lisää sotilaita, mutta ilman aseita:  olivat lomalla hekin.

Puissa oli mandariineja, rannalta keräsin sileitä valkoisia kiviä ja tien viereltä nättejä kotiloita, jotka alkoivat haista taskussa kun en tajunnut että niissä oli vielä asukkaat sisällä.

Automatkalla kohti Zagrebia alkoi sataa sakeasti räntää.

  Lempikuvani Sarajevosta.

Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Eipä kestä, tästä matkasta on tehnyt mieli kirjoittaa monta kertaa aiemminkin, se nousee aina mieleen kun maailmalta tulee huonoja uutisia.

      Poista
  2. Olipa väkevä, vaikuttava kirjoitus. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Matka oli valtavan suuri kokemus, antoi sellaista perspektiiviä jota en olisi voinut mistään muualta hankkia!
      Yksi isoimmista kiintopisteistä elämänviivallani.

      Poista
  3. Kuvat kertovat jo paljon ja ne on muutenkin hienoja. Samaan aikaan ajattelen, että onneksi olit nuori ja ennakkoluuloton, mutta toisaalta miten sitä olisi osannut ammentaa tietoa vähän vanhempana. En tiedä. On varmasti ollut sellainen kokemus, joka on kerralla kasvattanut aika loikkauksen. Se ei tarkoita missään nimessä sääliä tai edes myötätuntoa vaan samanarvoisuuden tunnetta. Tajua siitä, että on olemassa se arki kaiken keskellä. Ja että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Se raivostuttaa joissakin maahanmuuttokommentoinnissa, sivistyksen ja inhimillisen tajun puute.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen tajusi aika pian reissusta paluun jälkeen, että nuoresta iästä sai hyvin suojaa. Ei ymmärtänyt varoa kulkemisiaan niin paljon kuin syytä olisi ollut, mutta onneksi kenellekään ei sattunut mitään. Mutta kyllä siinä omaa olemista helpotti se, että ihmiset joita tapasimme eivät tosiaankaan halunneet velloa säälissä ja ikävissä muistoissa. Kaikilla oli se asenne, että tästä nyt eteenpäin. Ainakin päällisin puolin.

      Moni asia upposi vasta myöhemmin, ja tuo matka tuntuu tosiaan syvällä vielä näinkin pitkän ajan päästä.

      Isoin juttu oli se, että ei kannata olettaa tietävänsä mitään.

      Ennen tuota vuotta minulla oli hyvin heppoinen käsitys Jugoslavian sodasta, vaikka se oli vuosikausia uutisaiheena ja kuvittelin tietysti tietäväni kovastikin. Kerrontakulma oli kuitenkin aina se sama, ja perehtyminen asiaan paljasti sen mikä on ihan itsestäänselvää: että mikään ei ole kauhean yksinkertaista.

      Siinä opintojen aikana syntyi melko hyvä käsitys sodan taustoista, minkä jälkeen on ollut aina ensimmäisenä mielessä, että kaikki konfliktit johtavat lopulta aika pitkällekin historiaan. Tai niiden luomisessa käytetään hyväksi historiassa syntyneitä kaunoja. (Vielä jos on alla huono taloustilanne, niin maaperä on erityisen hedelmällinen nostattaa turhautumisesta vihaa, nimetä sopivat syylliset).

      Siksipä tämä vuosien mittaan pahentunut ja nyt kesän ja syksyn aikana leimahtanut pakolaiskeskustelu onkin ollut raskasta seurattavaa. Meillä ei ole lopulta minkäänlaista käsitystä siitä, miksi mitään tapahtuu jossain kaukana meiltä, ellei vaivauduta ottamaan itse selvää. Ja siinä vaiheessa kun kriisi alkaa tuntua täällä asti, on nettiin jo tuotettu tarkoituksella väärää tietoa palvelemaan omia tarkoitusperiä. Sitähän onkin näppärä levittää facebookissa, missä tuntuu että aikuiset ihmiset lähtee mukaan vihavyöryihin vähän liiankin helposti.

      Että koita siinä sitten...

      Terveisin (facebook -termiä käyttäen) vihervassarisuvakki-Tiina :)
      (On mulla myös kukkahattu)

      Poista
  4. Kiitos, kun jaoit tämän. <3
    Kirjoitat mielestäni hyvin, että monet konfliktit juontavat juurensa historiasta tai historiallisilla seikoilla koetetaan oikeuttaa sota. Heikko taloudellinen tila ja ihmisten hätä ovat oivaa maaperää konfliktinsiemenille, joita epäluulo, ahdistus, kauna ja viha ruokkivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Asioiden avoin ja rehellinen käsittely säästäisi tällaisilta aika paljon. Meillä Suomessa on käsitelty omaa historiaa melko avoimesti, mutta voisi olla valaisevaa vaikkapa yläasteella tai lukiossa keskittyä parin tunnin ajan siihen, millä tavon muualla maailmassa kerrotaan esimerkiksi Suomen liittoutumisesta natsien kanssa toisen maailmansodan aikana. Vaikkapa Venäjällä on asiasta hieman eri tavalla värittynyt näkemys.

      Olisi hyvä ottaa suhteellisuuden käsite myös historianopetuksessa esille: se on se kerrontakulma. Ehkä se auttaisi muistamaan sen suhteellisuuden sitten tämän päivän asioissakin...

      Poista
  5. Kiitos tästä. Koskettava ja ajatuksia herättävä kertomus.
    t. tässä blogissa satunnaisesti vieraileva vihertävä vassarisuvakki-Riia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu hyvältä, että tämä on herättänyt ajatuksia.
      Mitähän noille ensimmäisen kuvan pojille nykyään kuuluu?

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit