18.5.2017

Ovet auki


Miehellä on menossa isyysloma, mikä on mukavaa.  Ja mikä vielä mukavampaa, se otti ja pakkasi Väinön autoon ja hurautti Alavudelle mummuloimaan miesten kesken!  Saatoin vähän edellispäivänä jo vihjata, että niin olittekos te sinne mummulaan menossa vai? Kas kun meillä on Väinön kanssa yhteinen työhuone, mikä on oikein kiva Väinön kannalta, mutta melkoisen epätoimiva ratkaisu äidin kannalta. Kun Väinö on hereillä, se haluaa osallistua kirjoittamiseen (tänäänkin huomasin erään tekstin perässä nasevan "slösslösdöö" -kommentin) ja kun Väinö nukkuu, se nukkuu patjoilla samaisen leikki/työhuoneen lattialla. 

Että siinä sitten äiti kantaa läppärin keittiön pöydälle ja yrittää löytää inspiksen ja saada juonen päästä kiinni äkkiä pikaseen ennen kuin turbomies taas herää.  Ei oo helppoo!  Melko usein sitä päätyy katsomaan jotain pientä youtubesta tai syömään jotain pientä nurkkakaapista sen sijaan että kirjoittaisi jotain kivaa niin kuin oikeastaan haluaisi tehdä. 

No joo.

Mutta nyt on tällä äidillä ollut jo kaksi ja puoli päivää ihan omaa aikaa ihan ilman turbomiestä ja isäänsä, seurana vain hyvin itsenäisesti viihtyvät isommat lapset.  Joten olen kuulkaa tehnyt ihan omia juttuja! Tiistai oli kaunis ja aurinkoinen, mikä luonnollisesti tarkoitti sitä, että kärräsin entistä kasvimaata kompostiin, riivin itseäni isompia hernepensaan taimia ja saappaan korkuisia männyn taimia irti, kaivoin kaiken yli rönsynneiden mansikoiden alta tiiliä pois, kannoin kiviä paikasta Cee paikkaan Dee, koitin kaivaa kuoppaa mihin siirtää ruukussa kolme talvea viihtynyt tuija (maa on edelleen niin jäässä, että olen saanut aikaiseksi vasta just ja just lapion piston syvyisen kuopan!), istuin auringossa ja jopa haravoin yhtä nurkkaa pihasta ihan siitä ilosta että ei helkkari soikoon satanut lunta!

Sanoinko jo, että olin t-paita päällä?

Ihana päivä!

Eilisen ja tämän päivän olen istunut koneella ja kirjoittanut, suunnitellut, työstänyt ja jäsennellyt.  Kuulostaa nyt kauhean aikaansaavalta, mutta oikeastaan olen tässä vasta pohjustanut sitä varsinaista hommaa.  

Ennen kaikea olen pitänyt ihanan vanhan koulukaapin ovia levällään aamusta iltaan sekä nostanut roskiksen pöydältä lattialle.  Kukaan ei ole kertaakaan levittänyt paperimoskaa matolle tai mennyt imeskelemään leimasimia kaapin uumeniin.  On ollut mahtavaa voida vain keskittyä ajattelemaan, moiseen toimintaan tarvitsen rutkasti aikaa ja rauhaa.

Enkä ole ehtinyt liikaa ikävöimäänkään kun on ollut tätä tekemistä.  

Mutta ikävöinyt olen.  Sillai sopivasti.

9.5.2017

Kevätkuulumisia

- Meneekö nyt Väinö vähän ylinäyttelemisen puolelle?
- Nammm!
- Joo, hieno homma, hyvin ossaat.

No kyllä en kehtaa sanoa, että palasin hei blogitauolta, kun en taas tiedä ehdinkö palata tälle kuulle toista kertaa.  Mahdollisuudet siihen kyllä on aika hyvät, sillä meillä Väinö oy:ssä on tällä hetkellä sellainen tilanne, että isi aloitti kolmen viikon hoitovapaan ja tämä saattaa, huom, saattaa vapauttaa äidin toteuttamaan itseään myös tänne Kuplan tontille, mikä olis kyllä melkoisen mahtavaa.

Viimeksi olen tainnut ehtiä kirjoittamaan säännölliesti joskus syksyllä. Luulin tuon edellisen tekstin olevan noin kuukauden takaa, mutta se onkin tehty jo helmikuussa!  Siis että mitä että? Kolme kuukautta sitten! Voiko ees olla totta, koska ulkona kyllä tälläkin hetkellä pyryttää lunta...

Väinö on tietysti kasvanut ja kehittynyt ja pysynyt hurmaavana kuin mikä.

Keittiön kaappeihin piti asentaa talven aikana lapsilukot, jotka menivät yksi kerrallaan rikki.  Ostettiin uudet lapsilukot, jotka on nekin melkein kaikki menneet rikki, eikä nyt enää millään raaskisi ostaa uusia, koska  lapsilukkojen hinnat on ihan suunnaton typeryys! Kuka nyt ostaa monella kympillä teipattavia härpäkkeitä kaikkiin mahdollisiin kaapinoviin, kun ne pitää ostaa uusiksi muutaman viikon päästä ja pitäisi ostaa vaippoja ja kumppareitakin ihan j a t k u v a s t i ? Kyllä pitäisi pienten lasten koteihin saada lapsilukkoja neuvolasta kotiinkuljetuksella mielellään kellon ympäri ihan ilman korvausta.  Se toimisi ennaltaehkäisevästi vähentäen vanhempien väsymystä ja imuroimaan joutumista. Että miten ois? 

Lapsilukkojen murtamisen lisäksi Väinö osaa
- Käytellä kodinkoneita (hellasta on nupit irroitettu)
- Kertoa vitsejä (joista ei tajuta mitään, mutta ne naurattaa aina)
- Katsoa telkkaria kädet niskan takana ja jalat ristissä.  Sillai rennosti.
  (Late Lammas ja Pikku Prinsessa sekä Timppa on hyviä)
- Kiivetä
- Tyhjentää tiskikoneen
- Tyhjentää riisi-, linssi-, makaroni- ynnä muut paketit
- Napostella (mitä isot edellä...)
- Soittaa nokkahuilua
- Hörpätä mukista
- Syödä lusikalla (jos huvittaa)
- Kaivaa nenää
- Siirtyä Netflixistä pleikkakauppaan ja ostaa sieltä isin laskuun pelin sekä siihen kuuluva lisäosan
  (Eivät suostuneet palauttamaan meille rahoja).
- Tehdä palikkatornin
(jotenkin ei kuulosta niin hienolta tuon edellisen jälkeen, mitähän neuvolan täti sanoo?)
(Koskahan meillä muuten on seuraava neuvola?)

Äiti:
- On toodella hajamielinen. 
(Siksi aloin uudestaan laittamaan asioita ylös, tekemään listoja ja seuraamaan kalenteria). 
(Mullon semmonen Bujo)
(Muista tarkistaa se neuvola-aika.  Ja esikoisella oli joku... mikä se oli... ai niin, optikko). 
(Niin että tarkista myös se aika).
- On todella innoissaan.  Ja väsynyt. Mutta innoissaan.
- Hösää ja väsyy, hösää ja väsyy
- Suunnittelee
- Yrittää pitää salaisuuksia
- Yrittää olla syömättä liikaa herkkuja. 
(Onnistuu yleensä noin tunnin päivässä olemaan syömättä herkkuja). 
(Myöskin: määrittele "liikaa").
- Tykkää niin kovasti herkuista.
- Kirjoittaa juttuja
- Rakentaa dubloilla
- Yritti aloittaa jumpan, mutta ei vaan onnistu kerran viikossa tasan kello 19 pääsemään aina jumppaan, joten se sit jäi.
- Aloitti kiipeilypuuhaasteen!  Se on kivvaa!  Ja puukiipeilyä voi tehdä muulloinkin kuin torstaisin tasan kello 19.

Isommilla on meneillään omat juttunsa, esikoinen harjoittelee piilareiden käyttöä, iso poika unohtaa läksyt ja nuorempi tyttäristä pyrähtelee sinne tänne tapansa mukaan.  Pitäisi hankkia kumppareita ja patistaa harjaamaan hiuksia ja keskustella muovijätteistä ja Dr Whosta ja Siperian ikiroudan sulamisesta ja tubettajista, mammuttimuumioista ja sellaisesta kaikesta mitä 9-14 -vuotiaiden ja isin ja äidin mieleen juolahtaa.

Tämä oli tämmönen kuulumispäivitys.  Ihan perus.
Mites teillä tänä kauniina keväisenä lumipyrypäivänä menee?

13.2.2017

Nelikymppinen äiti kirjoittaa


Hei vaan pitkästä aikaa!  Blogitauko on venähtänyt pitkäksi. Päivissä ei tunnu löytyvän aikaa tekstien naputtelulle, eikä kirjoittamattomuuden jälkeen oikein tiedä mistä aloittaisi.  Mielessä on pyörinyt paljon aiheita, yksi niistä se, miltä tuntuu olla nelikymppisenä pienen lapsen äiti. Mutta ei se kuulkaa tunnu suuresti sen kummemmalta kuin olla äiti minkään muunkaan ikäisenä, eikä tällä kotikylällä (tai kaikeksi yllätykseksi omassa kaveripiirissäkään) ole edes mikään juttu jos nelikymppisenä vielä tulee äidiksi. 

Niin että sen sijaan julkaisen tekstin, jonka kirjoitin viime syksynä synttärieni aikaan. Ehkäpä se valaisee nelikymppistä minääni paremmin kuin joku äitiysanalyysi.  

*****

Eräänä aamuna Tyrannosaurus rex lähti kävelylle. Se kulki päämäärättömästi saniaisten ja käpypalmujen seassa eikä miettinyt mitään erityistä, koska oli väsynyt nukuttuaan kehnosti. Tyrannosaurus rex piti siitä, miten kosteat lehdet viilensivät sen jalkoja. Sen kulkiessa eteenpän pienet otukset kaikkosivat koloihinsa, vaikka ei se niistä piitannut. Tyrannosaurus rex kaipasi isompaa hiukopalaa. Se nosti hieman massiivista kuonoaan ja haistaessaan lihaisan tuoksun se tunsi tyytyväisyyden lämpimän aallon leviävän sisällään. Tyrannosaurus rex kääntyi vasemmalle ja kompastui. Se yritti ojentaa käsiään eteensä, mutta ne olivat aivan liian pienet ja hyödyttömät kaatumistilanteisiin, ja niinpä se lyhyen tasapainoiluyrityksen jälkeen kaatui raskaasti maahan ja kuoli iskettyään kallonsa halki kiveen.

Noin kuusikymmentäseitsemänmiljardia vuotta myöhemmin, vuonna 1976, minä synnyin. Kuten T-rexillä, minullakin oli suurehko pää, mutta opin tasapainoilemaan sen kanssa melko hyvin. Aloitin harjoittelun vaakatasosta siirtyen hiljalleen konttausasentoon ja siitä lopulta kahden jalan varaan. Hyödyin suuresti siitä, että toisin kuin T-rexillä käteni olivat riittävän pitkät olemaan hyödyksi kaatumistilanteissa, joita sattui runsaasti.

Kaatuilin normaalissa määrin koko varhaisen kasvuikäni tapausten kuitenkin käydessä koko ajan harvemmiksi. Tilastolliset piikit voi havaita ajankohtina, jolloin pienestä vihreästä pyörästäni poistettiin apurattaat sekä joitakin vuosia myöhemmin kun päätin poistaa molemmat käteni kultaisen Tunturini ohjaustangolta ollakseni cool. Ehdin olla sitä muutaman sekunnin ennen kuin kaaduin hiekkatiellä kesäauringon lämmössä muhineen lehmänläjän päälle, mikä olisi ollut äärimmäisen noloa, ellei vastaavia tapauksia olisi sattunut kaveripiirissäni kaikille muillekin. Semmoista oli elo maalla siihen aikaan kun lehmät vielä tekivät aamu- ja iltakävelyt laitumille. Vaatteiden vaihdon jälkeen harjoitukset jatkuivat, ja muutamien uusien polvinaarmujen jälkeen opin ajamaan pyörää ilman käsiä.

Kaatuillessani en koskaan iskenyt päätäni kiveen kuten T-Rex, joten en kuollut. Sen sijaan polveni olivat kesäkausina pysyvästi ruvella, mikä ei haitannut minua lainkaan. Itse asiassa nautin rupien irrottamisesta suuresti. Tämä ajanviete hidasti polvien alueen ihoa parantumista elimistön joutuessa aloittamaan yhä uudelleen alusta suojakuoren muodostamisen haavan päälle.

Eräänä keskikesän päivänä ollessani noin yksitoistavuotias huomasin pyöräillessäni, että polveni eivät olleetkaan ruvella. Niiden iho oli hiekkapölystä ja lehtivihreästä onnellisesti likainen, mutta täysin ehjä. Ajoin välittömästi kiveen ja kaaduin. Molempiin polviin tuli haavat, mutta kalloni säästyi jälleen.

Nykyisin kaadun kovin harvoin, mutta salaperäisesti vasempaan polveeni on muodostunut kuivahko rupialue. Luulen, että se liittyy jonkinlaiseen ikävaiheeseen, sillä tunnen nyt neljänkympin iässä voimakasta tarvetta tehdä ja ajatella kepeitä ja lapsekkaita asioita. Ehkä polveni iho reagoi sisäisen lapseni voimistumiseen ja muodostaa solumuistin mukaisesti lapsuuteen liittyvän ruven.

Mielenkiinnolla odotan mitä seuraavaksi tapahtuu. Asia nimeltä aikuisuus tuntuu kovin erilaiselta kuin oletin sen tuntuvan, vaikka tajuan kyllä, että se on jo pitkään ollut tässä. Jotkut asiat toki ovat juuri sitä mitä rupipolvinen pikku-Tiina ajattelikin, kuten se, että voin ihan melkein koska vaan ostaa ison pussin karkkia ja syödä sen kokonaan itse.

Tyrannosaurus rexkin olisi pienillä dinosaurusaivoillaan ymmärtänyt asian hienouden, vaikka sen lyhyillä käsillä ei olisi irtokarkkipussista kyennyt nauttimaan. Kyllä jos olisin evoluutio, niin olisin antanut T-rexille pidemmät kädet.

5.12.2016

 mummun ja papan joulukirkossa lienee tarvetta sähkömiehelle?

Ihanaa, joulukuu on täällä!

Alkusyksyllä olin ihan vuorenvarma, että tänä vuonna sen toteutan: tiiviin postaussarjan, jossa jaan kaikki parhaat lahjaideat (mulla on ihan parhaita ideoita joskus!), ja joulukuussa lanseeraan joulukalenterin!  Kyllä!  Tein mielessäni luetteloita niistä kivoista lahjaideoista ja joulukalenterin luukkujen aiheet kirjoitin ylös jo syyskuussa.  Mieletön omistautuminen ja tekemisen meininki!

Piirsin ekan luukunkin valmiiksi ihan siltä istumalta, ja myhäilin omalle tehokkuudelle ja ajoissa olemiselle ja... niin.  No, siihenhän sekin homma sitten jäi. On menty ihan vallan jonkun muun ehdoilla kuin äidin joulukalenteri- ja blogisuunnitelmien mukaan.

Päivät ne vaan tiptappeilee eteenpäin ilman, että ehdin blogiin tai oikein mihinkään muuallekin ja iltaisin mietin, että mitäs minä tänään teinkään.  Tosin juuri tänä nimenomaisena päivänä voin sen kyllä kertoa jo tässä vaiheessa päivää: olen tuijotellut aamusta asti vessanpönttöön, koska sepä lakkasi vetämästä.  Soitin vesilaitokselle, laitoin lapset evakkoon mummulaan, kävin kirjastossa pissalla ja palauttamassa kirjat ja tulin takaisin tuijottelemaan vessanpönttöön.  Ei ihan sitä mitä suunnittelin!

Kompensoin tilannetta soittamalla joululevyä tosi lujaa ja käärimällä pari pakettia.  Eikä sitäpaitsi pidä täysin väheksyä tätä viemäritilannetta, koska muistin ihan oikein, että jossain päin maailmaa (Kataloniassa), on jouluperinne nimeltä joulukakka. Että jos oikein piparinmakuisten linssien läpi katselee, niin tässähän on omalla tavalla vain toteutettu kansainvälistä jouluperinnettä! Feliz navidad vaan sitten kaikille.

Paitsi että normivauva-arjen kanssa on täydet päivät, olen ottanut työn alle yhden joulukirkon entisöinnin.  Se on kartonkia, siinä on soittorasia joka plimputtaa vähän naksutellen että jouluyö juhlayö, sen silkkipaperi-ikkunat on joskus olleet punaiset, eivätkä sisätiloihin joskus erittäin vakuuttavasti asennetut sähkövalot taida saada palotarkastajan hyväksyntää.  Toisaalta se on kovasti sympaattinen juuri noin, enkä ole ihan varma raaskinko tehdä sille yhtään mitään.

Että siis.  On tässä monenlaista menoa, joten tänne blogiin en luultavasti monta kertaa ennen joulua ehdi.  Mutta instassa pyörii kuin pyöriikin Kuplan joulukalenteri (ei se, jota alunperin suunnittelin, vaan semmoinen johon voin vedota niin että saan itselleni joka päivä aikaa piirtelyyn), ja Sirkus Rinkelin sivulla on toinen.  Onhan näissä jo tekemistä!

Nyt lähden kuulkaa vetämään vessan ihan siitä ilosta, että se sen taas tekee, ja sitten köröttelen hakemaan sen jälkikasvun kotiin. Tarkistuskaivon päälle on kolattu läjä lunta ettei se jäätyisi ensi yöksi povatussa pakkasessa, toivon että se riittää.  Pysyn hyvin tyytyväisenä jos minun ei tarvitse sinne enää ikinä kurkistaa.

Hauskaa tip tappia, vetäviä viemäreitä ja helposti kihartuvia lahjanaruja ihan kaikille!

24.11.2016

Suklaata en kadu.

Päivän positiivisin: lumipyry!

Viime viikot ei ole olleet kovin kevyitä kulkea. Olen väsynyt äiti. Väinön suuhun on tupsahdellut isoja hassuja hampaita, jalkoihin iskenyt ikivipinä ja asiaa pojalla tuntuu olevan ihan koko ajan. Kaikki tämä on tietysti ihanaa!  Ihan hirveän ihanaa!  Harmi vaan, että kaikki tämä on tullut myös öihin ja katkoo meidän unia ihan jatkuvasti.  Väinö ei tästä väsy, se jaksaa kyllä vipeltää ja höpöttää ja olla ihana, mutta äidillä on ollut vähän vaikeampaa, etenkin tuon viimeisen kohdan kanssa.

Väsymyksessä pahinta on se, kuinka se nakertaa pikkuhiljaa suojakuoren ympäriltä pois ja hajottaa suodatusjärjestelmän, joka normaalisti auttaa ottamaan etäisyyttä sellaisiin asioihin joille ei mitään voi. Se on monimutkainen järjestelmä, jonka tarpeellisuuden huomaa vasta kun se on mennyttä. Sitä ei jaksa ylläpitää pätkissä torkutuilla unilla ja olemattomalla omalla ajalla.  Niinpä kaikki, ihan kaikki negatiivinen pääsee iholle pistelemään. Uutisten lukeminen on ihan hirveää, usein joku otsikko saa itkun partaalle tai sen yli. Jos erehtyy lukemaan kommentin ihan mitä asiaa tahansa käsittelevään artikkelin "keskustelupalstasta", menettää taas hivenen uskoa ihmiskuntaan.  Toivottavasti tulevaisuuden arkeologit saavat tutkittavakseen muutakin materiaalia kuin Facebook-päivityksiä ja Ilta-Sanomien keskustelupalstan antia.  

Onneksi jokaiseen päivään mahtuu aina paljon kivoja asioitakin, sellaisia jotka sitten toivottavasti muistaa paremmin kuin tämän tylsän väsyn. Ja onneksi ihan kamalan inhottavan nahkeita ja latistavia päiviä ei ole ihan niin paljon kuin tavallisen sumuisia. Maanantaina nukahdin idyllisesti tähän nojatuoliin Väinön kanssa, se oli mukavaa. Herättiin siihen kun hellalla porkkanat ja perunat kärysi iloisesti sihisten paksun mustan laavan päällä.  Se haju ei meinannut lähteä sitten millään.  Kattilan sain raavittua puhtaaksi iltaan mennessä niin että kerkesin vielä kaurapuurotkin keittämään pohjaan saman päivän aikana. Hyvä minä! Eilen Väinölle nousi kuume ja tänään kun yritin päästä autosta ulos, kahva katkesi ja jäi käteen.

Autossa on aika hankala ominaisuus se, jos kuskin ovesta ei pääse ulos - tai parhaassa tapauksessa sisäänkään. Kyläläiset voikin alkaa ABC:n ikkunasta käsin tekemään veikkauksia, että pääseekö rouva kauppareissulla autoon omasta ovesta vai pitääkö kömpiä takapenkin kautta! Jännitystä elämään.

Katselin tässä juuri kaikessa rauhassa viimeisen pätkän (vauva-arki pätkii leffatkin, rankkaa) Edith Piaf -leffasta La vie en Rose. Edithillä vasta rankkaa oli. Leffakin tuli iholle, mutta ei se mitään, sillä oli lupa. Dramaattisesti rakennettu loppu pisti ihailemaan luopumisen asennetta.  Elokuvan Edith teki kuolemaa ja lauloi että mitään en kadu ja minä mietin, että noin minäkin haluan sitten mennä. Ajatellen, että se oli siinä, kivaa oli paitsi silloin kun ei ollut, mutta minäpä tästä nyt siirryn eteenpäin. Juuri tällä hetkellä sellainen olotila kuulostaa ihanalta!  Siis ei kuoleminen, jestas, älkääpä huolestuko siellä, vaan se, ettei mikään kaduttaisi tai aiheuttaisi mielipahaa.  Olis vaan. Tyytyväinen. Ja jatkaisi eteenpäin.

Sitten muistin, että tuolla laatikossa on pieni purkki vihreää kalkkimaalia, ja ajattelin että voisin tässä iltani iloksi maalata yhdet kehykset. Koska tulipahan nyt vaan mieleen, eikä näillä unenpuutosaivoilla kauhean kauaa kykene syviä miettimään ennen kuin harhautuu ajattelemaan jotain ihan muuta. On sinne kuolinvuoteellekin vielä matkaa, että vois nyt pyrkiä siihen mitään en kadu -olotilaan vaikka sitä kautta, että ei tätä torstai eikun keskiviikkoiltaa nyt ihan kokonaan käyttäisi miettien sitä, miten paljon idiootteja maailmaan mahtuu. 

Ja pidemmällä tähtäimellä voi olla viisaampaa jättää ne kommentit sieltä artikkelien lopusta lukematta, koska siinä on teko, jota kyllä takuuvarmasti saa katua ihan joka kerta.

Kyllä tämä tästä. Tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi.  Tottakai tiedän.  Sen tietäminen jopa melkein helpottaa. Väinö saa suunsa täyteen hampaita, oppii sanomaan mihin sattuu tai mikä vaivaa, ja yöt rauhoittuvat (toivottavasti!) jossain vaiheessa. Olis tietysti ihan kiva, jos se tapahtuisi vaikka nyt heti! 

Tänään en kadu:
sitä että ostin suklaata

17.11.2016

Kärryillä?

Lapsenionkuvauksellinen.com

Väinö täällä moi! Joo, no, tässä on ollut vähän kiireitä enkä ole kerinnyt kertomaan kaikkia juttuja. Kattokaas, kun oon opetellut tässä kaikenlaista ja sitten opetellut lisää, ja huomannut että osaan semmoistakin mitä en oo edes hoksannut harjoitella!  Kattokaas esimerkiksi, kun tällä lailla minä tulen alas täältä sohvalta.  Jotenki mää vaan hokasin, että jalat menee ensin ja sitte minä niinku meen siitä perästä! 


... Tosin, jos sohva on vähän korkeempi niinku tämä meidän keittiön sohva on, niin sitten saattaa lopussa vähän horjahtaa ja lyödä nenän tuohon puiseen reunaan aika ikävästi, minkä hoksasin vähän liian myöhään. Semmonen kyllä sattuu, mutta ei se mitään, äiti ehti kuitenkin saada kivan kuvan tällei näin!  Ei se kattokaas millään ihan joka tilanteeseen enää ehdi, kummullon yleensä kovasti vauhti päällä!


Se oli tuossa toissa lauantaina kun mää hoksasin, että näitä jalkoja voi  liikutella. Vai oliko se jo sitä edellisenä?  Minä en nyt ole ihan varma, eikä äitiltä kannata kysyä kun se on vähän pihalla tällä hetkellä. Nomutta tämä jalkajuttu siis, tein sillä lailla, että toista jalkaa aina liikutin eteenpäin ja pyllähdin siitä johonkin suuntaan.  Se oli jännää, mutta otin aika varovasti kun ei se pyllähtely kovin hauskaa ole. Parin päivän päästä minua alkoi vähän tylsistyttää ja mietin että kyllä nyt jo riittää tämmönen homma. Tuumasin, että tässähän voisi ruveta kävelemään ja niinhän minä sitten tein!  Siskot ja veli oli ihan että nysse äiti kävelee!  Ja äiti sanoi siihen keittiöstä että joojoo, mutta sitten kun se ehti tulla olkkariin niin se oli kans ihan että herrajjestas, sehän kävelee!  Minä olin vaan että jeee!  Ja kävelin. 

Isi oli iltavuorossa eikä nähnyt, mutta äiti laittoi sille videon ja soitti vielä perään, että  Väinö täällä kävelee, niin isi tuli tosi nopsaan kotiin eikä edes käynyt pyörittämässä pokestoppeja kotimatkalla!


Minä tykkään minun siskoista ja veljestä. Kun ne tulee koulusta, olen tosi iloinen.  Niiden kanssa on kiva leikkiä ja myhkytä ja juoksennella ympäriinsä. Ne haluaa laittaa aina nuo palaset sillä tavalla radaksi, mutta minusta on mukavampi kun ne on irrallaan, sillä tavalla ne lentää pidemmälle. Muutenkin minusta on hirmu kiva silloin kun muukin väki on kotona, mutta siitä en tykkää jos väkeä on ihan liikaa.  Siksi me ei ihan joka viikko käydä tuolla kerhossakaan kun siellä on joskus kamalasti hulinaa ja minua alkaa vaan väsyttämään ja harmittamaan kun en oikein osaa keskittyä leikkimään siinä vilskeessä.


Minulla on tämmöinen pieni kiikkutuoli, tässä on tosi kiva istuskella vaikka jalat välillä jää jumiin vääriin paikkoihin.  Osaan jo ihan itse sitä aika lujaa kiikuttaakin!  Osaan minä myös vilkuttaa ja taputtaa, järsiä johtoja ja tanssia, soittaa nokkahuilua ja sanoa äiti ja tutti. Kerran isi huusi että missä sinä oot niin minä sille vastasin tuolta eteisestä, että tääwä!  Tykkään katsella ikkunasta autoja tiellä ja tinttejä lintulaudalla, mutta kissaa en vieläkään osaa silittää nätisti.  Minä haluaisin sen kanssakin painia samalla lailla kuin Emman kanssa, mutta se ei siitä tykkää.  Emma on kyllä hirmu kiva kaveri, tuommoinen kiltti ja karvainen. 

Ihan kohta minä täytän kymmenen kuukautta ja sitten minä varmaan opin taas lisää kaikkea hienoa. Minä en malta odottaa, eikä kyllä äitikään vaikka sen onkin vähän vaikea pysyä kärryillä!

10.11.2016

Rocketship Underpants


Voi pojat.

Kyllä en osaa kirjoittaa blogiin mitään ennen kuin totean näppäimistön välityksellä ääneen, että eihän tässä maailmassa oo mitään järkee.  Tai siis on tietenkin, mutta mihin se katosi?

Myöskin, mistä saa rakettikalsareita, tahdon sellaiset.  Joulupukki hoi?

Myöskin #2, Perustin juuri bändin nimeltä Rocketship Underpants!  Maailman paras bändinimi! Kuka lähtee messiin?

Lassi ja Leevi forever ♥

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...