17.11.2014

Tytöt

Kamera ei ollut mukana, sori.

Kävin viikonloppuna Helsingissä.  Meillä oli vuositreffit ikiystävien kanssa, viisi seitsemästä oli paikalla itseni mukaanlukien.  Oli ihanaa niin kuin aina on sellaisten kanssa joille on kerrottu aivan kaikki jo neljännesvuosisadan ajan ja varmaan tullaan kertomaan niin kauan kuin ääntä tulee ja kuulo pelaa. Sen jälkeen luetaan toistemme ajatukset, mikä onnistuu jo nyt aika hyvin.  Tiiättekö sen kun on ihan kotonaan muiden kanssa?  On pidelty toistemme tukkaa ja tiedetään, että jos tarve on niin  tukkaa tulee aina joku pitelemään.  Isommatkin elämänhaasteet otetaan vastaan ja autetaan toisiamme niiden läpi. Voi olla ihan ilman suojamuureja just niin urpo kuin pohjimmiltaan on eikä ketään haittaa koska ne tietää jo. Tai jos haittaa niin se sanotaan suoraan.

Nämä minun tytöt on niin tukeva terapiaverkko, että semmoista en enää tässä elämänvaiheessa saisi hankittua mistään. Mietittiin, että näin erilaisina tyyppeinä ei varmasti edes tutustuttaisi jos  tavattaisiin vasta nyt.  Olen onnekas.  Ja väsynyt.  Univelkaa jäi, mutta sitä nyt välillä kuuluukin hankkia.  Käsikin on vielä kipeä, huomaan, mutta viikonlopun aikana en muistanut koko asiaa vissiin ajatella.

Että kiitos tytöt, olkaa vaan just noin aina. ♥

13.11.2014

*

 Kullervo lähtee sotaan ja koira ottaa päikkärit.

Kullervo tarttui viime viikolla mukaan kirppikseltä. Hän oli aika hintava kirppishankinnaksi (40€), huutonetistä olisi lähtenyt murto-osalla tuosta hinnasta, mutta minkäs teet kun ihastus iskee. Värit ja fiilis on vaan niin just sitä mikä tähän aikaan vuodesta uppoaa. Kuutamoyön sinistä ja syvää punaista... Ja niin vaan on Gallen-Kallelakin vetäissyt tuohon vähän piparireunaa sillan muodossa. Talvista folklorea.  Sitä samaa tyyliä jatkaa keittiön sohvalla lojuvat tyynyt. Folkkia kuviota ja folkimpaa tupsua.  Koirakin tykkää!

Ollaan Emman kanssa otettu rennosti. Lähtekööt Kullervo keskenänsä riehumaan, me ei nyt jakseta.  Kädet kipuilevat edelleen joten tietsikan naputtelu on nipistetty minimiin.  Tämän naputeltuani koitan taas pysyä visusti poissa läppärin ääreltä.  Otetaan kiitollisena vastaan vinkkejä millä on saatu kädet kuntoon yhdistelmästä golf- ja tenniskyynärpää sekä rannevaivat.  Käsillätekijälle aikalailla tylsä tila tämmöinen kun ei mihinkään voi tarttua. 


PS: Joulupukille vinkiksi, että minä en nyt sitten halua niitä kaikkia muita kalevalalautasia, tämä on niistä hienoin.  Sen sijaan semmoinen peltinen vedettävä slaavitanssijatyttö vois olla ihan hyvä vaihtoehto.  Tai sininen kånkenin reppu nahkahihnoilla (saatan ostaa tämän kyllä itse ennen joulua). Ja sitten oli jokin muukin juttu, mutta en nyt muista... palataan asiaan myöhemmin.  Ai niin, karaokelaitteet!   Semmonen lista tänä vuonna.

9.11.2014

Isänpäivätarina


Tämä tipahti äsken kirjahyllystä kun kurkotin valokuvia.  Isänpäivätarina, jonka kertoi ja kuvitti vanhin tytär jolla oli jännät käänteet hallussa jo tuolloin kolmevuotiaana. Se on kyllä semmoinen tarinaniskijä.  Ihana!

Jännää isänpäivää kaikille isille, varokaa valas-ahmoja!

7.11.2014

Ruumis 19

(Tällä kertaa piti lainata kuva Kariston facebookista, 
koska palautin jo kirjan että joku muu pääsee sen lukemaan.)

Tämä kirja on täysosuma. 

Ensinnäkin: nauroin lämpimästi jo ensimmäisen sivun kääntämisen jälkeen kohdassa jossa kuvailtiin auto-onnettomuutta.  Bravo! 

Toiseksi:  Päähenkilö on aivan ihanan symppis.  Hänestä  kiinnostuu aidosti ja hänen puolestaan joutuu jännittämään. Älykkäällä Patrickilla kun on se aspergerin oireyhtymä niin  kaikenlaista hankaluutta on tietenkin edessä  rationaalisen ajattelun mennessä ristiin sen kanssa, miten ihmiset normaalisti asioita hoitavat. Murhiakin tapahtuu niin että niistä ei haluta edes tietää!

Kolmanneksi: Kaikki muutkin henkilöt.  Aivan jokaisesta tulee joku.  Kukaan ei tunnu tarpeettomalta ja kaikista muodostuu lukijalle mielipide.  Patrickin äiti, opiskelukaverit, kämppikset, koomaosaston sairaanhoitajat, heillä kaikilla on oma tarinansa, mutta kokonaisuus pysyy kuitenkin napakasti kasassa. Bauer itse muuten sivuillaan sanoo osuvasti näin: I write crime, but really I just write people.

Neljänneksi: Tarina! Koska tarina on kuitenkin se, mikä kirjan tekee.  Olen kiitellyt tätä kaikkien kolmen aiemmankin Bauerin luettuani: tämä nainen osaa kertoa. Patrickin isä on kuollut auton yliajamana vuosia aiemmin, ja nyt nuori mies lähtee opiskelemaan anatomiaa ymmärtääkseen kuolemisen.  Dissektiosalin pöydällä lepäävä ruumis numero 19 kuitenkin aiheuttaa vain lisää kysymyksiä.   .... Ja sen enempää en haluakaan juonesta kertoa.  

Viidenneksi: En muuttaisi tästä mitän.  Ihan totta, mulla ei ole yhtään moitteen sanaa.  Ruumis 19 on yksinkertaisesti täysosuma lajissaan,   ja jätti  kaipaamaan lisää.   Kirjana, sarjana, elokuvana, ihan missä muodossa tahansa. Minä luen ja katson ja fanitan. 

Kääntäkääpääs se seuraava Baueri pikapikaa!

6.11.2014

Lumi ei haittaa

Taas näitä pihlajanmarjoja, mutta nyt enemmän lunta!  Ja valoa!

Lumi ei haittaa, paitsi jos olet oikein vanha puu. Jos minulta kysytään niin lumi on oikein nättiä ja se piilottaa kätevästi kaikki kesken jääneet syyshommelit...  Eli meidän tapauksessa kaikki syyshommelit koska suunnilleen mitään ei saatu aikaiseksi niiden suhteen.  Mutta nyt on vaan niin nättiä ja rauhallista.  Siellä ne kastelukannut odottaa ensi kesää hangen alla ja potkulautakin löytynee sopivasti kun tiet on taas sulat. 

Mutta kaikki ei jaksa lunta.  Kun ensin satoi isolla mitalla vettä, sitten räntää ja sitten lunta niin meidän ihana iso tuomi totesi että nyt riitti. Koko illan se valitti, natisi ja paukkui, ja jossain vaiheessa yöllä se rysäytti kaikki kolme suurta haaraansa pitkin pihaa.  Aamulla sekä minä että mies lähdettiin töihin kuudeksi, ja toinen meistä joutui tarttumaan moottorisahaan ennen kuin pääsi matkaan.  (Onneksi mun työpaikka on kävelymatkan päässä). 

Tänään huomasin, että toisella puolella pihaa olevat kolme oikein vanhaa koivua näyttävät sen verran valmiilta luovuttamaan että ne täytyy kaataa.  Samaa mieltä lienevät naapurin  rivitalon autoilijat, jotka parkkeeraa kulkuneuvonsa niiden samaisten koivujen katveeseen.  Itse ei kaatohommiin uskalleta alkaa, siinä voi mennä mäsäksi sekä oma talo, pätkä rivitalosta, että ne naapureiden autot. Osaava puunkaataja tulee sen homman tekemään. 

Että ei lopu tekeminen omakotiasujalla.  Paitsi meikäläisellä, jonka käteen iski käyttökielto.  Ei voi tehdä lumitöitä, ei raivaustöitä.  Ei voi kantaa puita, tiskata eikä oikein mitään missä täytyy painaa, puristaa tai naputtaa ja klikata (auau).  Koiraa ja kissoja voi rapsutella, sitten voi köllötellä ja lueskella.  Että ei toisaalta hassumpi sairaus tämmöinen tulehdustila.   

4.11.2014

Harmaa ei haittaa

Pötkylä kiitää kuin gepardi!

Aika harmaa päivä tänään.  Nukahdin keittiön sohvalle kun ihan vaan hetkeksi kellahdin siihen kuuntelemaan sateen ropinaa.  Emma seurasi esimerkkiä. Kun herättiin, oli vesisade vaihtunut rännäksi ja pihalle ilmestynyt lätäköitä.  Nyt siellä sataa jo kunnon rättejä.  Harmaata on.  Mentiin pihalle ja  Emman meni ihan pähkinöiksi. Kyllä muuten kiitää melko lujaa tollaiseksi töppöjalaksi.  Että eipä se harmaus haittaa jos on fiilis kohillaan.  Ei haittaa muakaan kun on tuommosta lumisen harmaata.  Vetinen harmaa on astetta hankalampi jaksaa.

Koitin ottaa kuvaa uudesta pannasta kun se olisi niin kivasti sointunut tuohon pihlajanmarjakuvaan.  (Panta on punainen ja siinä on semmoinen pieni punainen bandanahuivi.  Ältsin style).  Hoin että istu, Emma, istu, istu. Kuvan ottasin,  oo nyt hetki riehumatta, pölijä, ja istu?  Emma oli sitä mieltä, että mitä horiset, nainen, nyt kiidetään.  Ja sitten mentiin taas. 

2.11.2014

Varjojen huone

Vähän myöhäistä Halloweenia siinä niin.

Varistytön ja Unissakulkijan luettuani tuntui etten malta odottaa tätä viimeistä osaa, mutta oikeastaan väliin tullut tauko oli tarpeellinen. Parin kuukauden huili toi vähän selkeyttä ajatuksiin ja poisti ennakkoahdistuksen jota tunsin ennen kuin tartuin Varistyttöön. Lisäksi olin päästänyt irti  "uusi dekkarimestari" -hypetyksestä.  Ja se on hyvä.  Tuli luettua vähän rehellisemmin.

Ja mitenkäs tämän nyt sitten rehellisesti sanois...  Petyin.  Varjojen huoneen ensimmäinen puolisko oli todella turhauttavaa luettavaa.  Henkilöhahmoja on ollut alusta asti vilisemällä ja lukiessa meni energiaa turhaan muistellessa kuka kukin on.  Minusta  pieni karsiminen - alusta saakka - olisi tehnyt tarinalle vain hyvää.   Päähenkilöille olisi voinut antaa enemmän lihaa luiden ympärille, tehdä heistä lukijalle läheisempiä. Minä haluan kiinnostua hahmoista, olla huolissani ja elää mukana. ... Nyt osuttiin siltä osin vähän maalin viereen.  

Unissakulkijan (josta pidin näistä eniten)  jälkeen odotin mielenkiinnolla ja uteliaisuudella sitä miten tarina sidotaan loppuun ja saadaanko tietyt turhiltakin tuntuneet jutut kääntymään merkityksellisiksi.  No saatiin ja sitten ei kuitenkaan saatu. Osittain sirpaleisuus  toimii tyylikeinona, mutta liika on liikaa.  Langat poimittiin ja solmut sidottiin, mutta osa kovin hätäisen oloisesti. Olo jäi vähän tyhjäksi.  Mikä toisaalta sopii tarinan aihepiiriin.  Ei kai tätä olisi voitu kirjoittaa niin, että lopussa kaikilla olisi kivaa.

Mitä varjojen huone sitten tarjosi?  No lisää yllätyksiä, lisää kauheuksia ja taustojen avaamista.  Lisää löylyä.  Ei tämä huono kirja ollut, mutta kompastui minun kohdallani ennakko-odotuksiin, jotka ironista kyllä olivat enimmäkseen esimerkillisesti hoidetun markkinoinnin luomia. Kirja kuin kirja on kuitenkin parhaimmillaan kun sen saa löytää itse, ilman kenenkään sanelua.

Mietin, että Varistyttö -trilogia toimisi varmasti Sillan tapaisena tv -sarjana.  Siinä olisi hahmoille tilaa esiintyä koko kylmyydessään.  Toisaalta tätä tarinaa en varmaankaan haluaisi nähdä kuvitettuna.

Kaksikolta on ilmeisesti ilmestynyt jo seuraava kirja, uuden trilogian ensimmäinen osa.  Taidan ottaa ja lukea sen jahka suomennos ilmestyy, mutta ennakotiedot jätän tällä kertaa väliin.


PS: Olihan tähän lipsahtanut rippunen mustaa huumoriakin.  Tajusin kirjaa sulkiessani, että kaksi keskeistä hahmoa  olivat  tosiaan Victoria ja Madeleine.  Ilahduin. 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...