13.2.2017

Nelikymppinen äiti kirjoittaa


Hei vaan pitkästä aikaa!  Blogitauko on venähtänyt pitkäksi. Päivissä ei tunnu löytyvän aikaa tekstien naputtelulle, eikä kirjoittamattomuuden jälkeen oikein tiedä mistä aloittaisi.  Mielessä on pyörinyt paljon aiheita, yksi niistä se, miltä tuntuu olla nelikymppisenä pienen lapsen äiti. Mutta ei se kuulkaa tunnu suuresti sen kummemmalta kuin olla äiti minkään muunkaan ikäisenä, eikä tällä kotikylällä (tai kaikeksi yllätykseksi omassa kaveripiirissäkään) ole edes mikään juttu jos nelikymppisenä vielä tulee äidiksi. 

Niin että sen sijaan julkaisen tekstin, jonka kirjoitin viime syksynä synttärieni aikaan. Ehkäpä se valaisee nelikymppistä minääni paremmin kuin joku äitiysanalyysi.  

*****

Eräänä aamuna Tyrannosaurus rex lähti kävelylle. Se kulki päämäärättömästi saniaisten ja käpypalmujen seassa eikä miettinyt mitään erityistä, koska oli väsynyt nukuttuaan kehnosti. Tyrannosaurus rex piti siitä, miten kosteat lehdet viilensivät sen jalkoja. Sen kulkiessa eteenpän pienet otukset kaikkosivat koloihinsa, vaikka ei se niistä piitannut. Tyrannosaurus rex kaipasi isompaa hiukopalaa. Se nosti hieman massiivista kuonoaan ja haistaessaan lihaisan tuoksun se tunsi tyytyväisyyden lämpimän aallon leviävän sisällään. Tyrannosaurus rex kääntyi vasemmalle ja kompastui. Se yritti ojentaa käsiään eteensä, mutta ne olivat aivan liian pienet ja hyödyttömät kaatumistilanteisiin, ja niinpä se lyhyen tasapainoiluyrityksen jälkeen kaatui raskaasti maahan ja kuoli iskettyään kallonsa halki kiveen.

Noin kuusikymmentäseitsemänmiljardia vuotta myöhemmin, vuonna 1976, minä synnyin. Kuten T-rexillä, minullakin oli suurehko pää, mutta opin tasapainoilemaan sen kanssa melko hyvin. Aloitin harjoittelun vaakatasosta siirtyen hiljalleen konttausasentoon ja siitä lopulta kahden jalan varaan. Hyödyin suuresti siitä, että toisin kuin T-rexillä käteni olivat riittävän pitkät olemaan hyödyksi kaatumistilanteissa, joita sattui runsaasti.

Kaatuilin normaalissa määrin koko varhaisen kasvuikäni tapausten kuitenkin käydessä koko ajan harvemmiksi. Tilastolliset piikit voi havaita ajankohtina, jolloin pienestä vihreästä pyörästäni poistettiin apurattaat sekä joitakin vuosia myöhemmin kun päätin poistaa molemmat käteni kultaisen Tunturini ohjaustangolta ollakseni cool. Ehdin olla sitä muutaman sekunnin ennen kuin kaaduin hiekkatiellä kesäauringon lämmössä muhineen lehmänläjän päälle, mikä olisi ollut äärimmäisen noloa, ellei vastaavia tapauksia olisi sattunut kaveripiirissäni kaikille muillekin. Semmoista oli elo maalla siihen aikaan kun lehmät vielä tekivät aamu- ja iltakävelyt laitumille. Vaatteiden vaihdon jälkeen harjoitukset jatkuivat, ja muutamien uusien polvinaarmujen jälkeen opin ajamaan pyörää ilman käsiä.

Kaatuillessani en koskaan iskenyt päätäni kiveen kuten T-Rex, joten en kuollut. Sen sijaan polveni olivat kesäkausina pysyvästi ruvella, mikä ei haitannut minua lainkaan. Itse asiassa nautin rupien irrottamisesta suuresti. Tämä ajanviete hidasti polvien alueen ihoa parantumista elimistön joutuessa aloittamaan yhä uudelleen alusta suojakuoren muodostamisen haavan päälle.

Eräänä keskikesän päivänä ollessani noin yksitoistavuotias huomasin pyöräillessäni, että polveni eivät olleetkaan ruvella. Niiden iho oli hiekkapölystä ja lehtivihreästä onnellisesti likainen, mutta täysin ehjä. Ajoin välittömästi kiveen ja kaaduin. Molempiin polviin tuli haavat, mutta kalloni säästyi jälleen.

Nykyisin kaadun kovin harvoin, mutta salaperäisesti vasempaan polveeni on muodostunut kuivahko rupialue. Luulen, että se liittyy jonkinlaiseen ikävaiheeseen, sillä tunnen nyt neljänkympin iässä voimakasta tarvetta tehdä ja ajatella kepeitä ja lapsekkaita asioita. Ehkä polveni iho reagoi sisäisen lapseni voimistumiseen ja muodostaa solumuistin mukaisesti lapsuuteen liittyvän ruven.

Mielenkiinnolla odotan mitä seuraavaksi tapahtuu. Asia nimeltä aikuisuus tuntuu kovin erilaiselta kuin oletin sen tuntuvan, vaikka tajuan kyllä, että se on jo pitkään ollut tässä. Jotkut asiat toki ovat juuri sitä mitä rupipolvinen pikku-Tiina ajattelikin, kuten se, että voin ihan melkein koska vaan ostaa ison pussin karkkia ja syödä sen kokonaan itse.

Tyrannosaurus rexkin olisi pienillä dinosaurusaivoillaan ymmärtänyt asian hienouden, vaikka sen lyhyillä käsillä ei olisi irtokarkkipussista kyennyt nauttimaan. Kyllä jos olisin evoluutio, niin olisin antanut T-rexille pidemmät kädet.

5.12.2016

 mummun ja papan joulukirkossa lienee tarvetta sähkömiehelle?

Ihanaa, joulukuu on täällä!

Alkusyksyllä olin ihan vuorenvarma, että tänä vuonna sen toteutan: tiiviin postaussarjan, jossa jaan kaikki parhaat lahjaideat (mulla on ihan parhaita ideoita joskus!), ja joulukuussa lanseeraan joulukalenterin!  Kyllä!  Tein mielessäni luetteloita niistä kivoista lahjaideoista ja joulukalenterin luukkujen aiheet kirjoitin ylös jo syyskuussa.  Mieletön omistautuminen ja tekemisen meininki!

Piirsin ekan luukunkin valmiiksi ihan siltä istumalta, ja myhäilin omalle tehokkuudelle ja ajoissa olemiselle ja... niin.  No, siihenhän sekin homma sitten jäi. On menty ihan vallan jonkun muun ehdoilla kuin äidin joulukalenteri- ja blogisuunnitelmien mukaan.

Päivät ne vaan tiptappeilee eteenpäin ilman, että ehdin blogiin tai oikein mihinkään muuallekin ja iltaisin mietin, että mitäs minä tänään teinkään.  Tosin juuri tänä nimenomaisena päivänä voin sen kyllä kertoa jo tässä vaiheessa päivää: olen tuijotellut aamusta asti vessanpönttöön, koska sepä lakkasi vetämästä.  Soitin vesilaitokselle, laitoin lapset evakkoon mummulaan, kävin kirjastossa pissalla ja palauttamassa kirjat ja tulin takaisin tuijottelemaan vessanpönttöön.  Ei ihan sitä mitä suunnittelin!

Kompensoin tilannetta soittamalla joululevyä tosi lujaa ja käärimällä pari pakettia.  Eikä sitäpaitsi pidä täysin väheksyä tätä viemäritilannetta, koska muistin ihan oikein, että jossain päin maailmaa (Kataloniassa), on jouluperinne nimeltä joulukakka. Että jos oikein piparinmakuisten linssien läpi katselee, niin tässähän on omalla tavalla vain toteutettu kansainvälistä jouluperinnettä! Feliz navidad vaan sitten kaikille.

Paitsi että normivauva-arjen kanssa on täydet päivät, olen ottanut työn alle yhden joulukirkon entisöinnin.  Se on kartonkia, siinä on soittorasia joka plimputtaa vähän naksutellen että jouluyö juhlayö, sen silkkipaperi-ikkunat on joskus olleet punaiset, eivätkä sisätiloihin joskus erittäin vakuuttavasti asennetut sähkövalot taida saada palotarkastajan hyväksyntää.  Toisaalta se on kovasti sympaattinen juuri noin, enkä ole ihan varma raaskinko tehdä sille yhtään mitään.

Että siis.  On tässä monenlaista menoa, joten tänne blogiin en luultavasti monta kertaa ennen joulua ehdi.  Mutta instassa pyörii kuin pyöriikin Kuplan joulukalenteri (ei se, jota alunperin suunnittelin, vaan semmoinen johon voin vedota niin että saan itselleni joka päivä aikaa piirtelyyn), ja Sirkus Rinkelin sivulla on toinen.  Onhan näissä jo tekemistä!

Nyt lähden kuulkaa vetämään vessan ihan siitä ilosta, että se sen taas tekee, ja sitten köröttelen hakemaan sen jälkikasvun kotiin. Tarkistuskaivon päälle on kolattu läjä lunta ettei se jäätyisi ensi yöksi povatussa pakkasessa, toivon että se riittää.  Pysyn hyvin tyytyväisenä jos minun ei tarvitse sinne enää ikinä kurkistaa.

Hauskaa tip tappia, vetäviä viemäreitä ja helposti kihartuvia lahjanaruja ihan kaikille!

24.11.2016

Suklaata en kadu.

Päivän positiivisin: lumipyry!

Viime viikot ei ole olleet kovin kevyitä kulkea. Olen väsynyt äiti. Väinön suuhun on tupsahdellut isoja hassuja hampaita, jalkoihin iskenyt ikivipinä ja asiaa pojalla tuntuu olevan ihan koko ajan. Kaikki tämä on tietysti ihanaa!  Ihan hirveän ihanaa!  Harmi vaan, että kaikki tämä on tullut myös öihin ja katkoo meidän unia ihan jatkuvasti.  Väinö ei tästä väsy, se jaksaa kyllä vipeltää ja höpöttää ja olla ihana, mutta äidillä on ollut vähän vaikeampaa, etenkin tuon viimeisen kohdan kanssa.

Väsymyksessä pahinta on se, kuinka se nakertaa pikkuhiljaa suojakuoren ympäriltä pois ja hajottaa suodatusjärjestelmän, joka normaalisti auttaa ottamaan etäisyyttä sellaisiin asioihin joille ei mitään voi. Se on monimutkainen järjestelmä, jonka tarpeellisuuden huomaa vasta kun se on mennyttä. Sitä ei jaksa ylläpitää pätkissä torkutuilla unilla ja olemattomalla omalla ajalla.  Niinpä kaikki, ihan kaikki negatiivinen pääsee iholle pistelemään. Uutisten lukeminen on ihan hirveää, usein joku otsikko saa itkun partaalle tai sen yli. Jos erehtyy lukemaan kommentin ihan mitä asiaa tahansa käsittelevään artikkelin "keskustelupalstasta", menettää taas hivenen uskoa ihmiskuntaan.  Toivottavasti tulevaisuuden arkeologit saavat tutkittavakseen muutakin materiaalia kuin Facebook-päivityksiä ja Ilta-Sanomien keskustelupalstan antia.  

Onneksi jokaiseen päivään mahtuu aina paljon kivoja asioitakin, sellaisia jotka sitten toivottavasti muistaa paremmin kuin tämän tylsän väsyn. Ja onneksi ihan kamalan inhottavan nahkeita ja latistavia päiviä ei ole ihan niin paljon kuin tavallisen sumuisia. Maanantaina nukahdin idyllisesti tähän nojatuoliin Väinön kanssa, se oli mukavaa. Herättiin siihen kun hellalla porkkanat ja perunat kärysi iloisesti sihisten paksun mustan laavan päällä.  Se haju ei meinannut lähteä sitten millään.  Kattilan sain raavittua puhtaaksi iltaan mennessä niin että kerkesin vielä kaurapuurotkin keittämään pohjaan saman päivän aikana. Hyvä minä! Eilen Väinölle nousi kuume ja tänään kun yritin päästä autosta ulos, kahva katkesi ja jäi käteen.

Autossa on aika hankala ominaisuus se, jos kuskin ovesta ei pääse ulos - tai parhaassa tapauksessa sisäänkään. Kyläläiset voikin alkaa ABC:n ikkunasta käsin tekemään veikkauksia, että pääseekö rouva kauppareissulla autoon omasta ovesta vai pitääkö kömpiä takapenkin kautta! Jännitystä elämään.

Katselin tässä juuri kaikessa rauhassa viimeisen pätkän (vauva-arki pätkii leffatkin, rankkaa) Edith Piaf -leffasta La vie en Rose. Edithillä vasta rankkaa oli. Leffakin tuli iholle, mutta ei se mitään, sillä oli lupa. Dramaattisesti rakennettu loppu pisti ihailemaan luopumisen asennetta.  Elokuvan Edith teki kuolemaa ja lauloi että mitään en kadu ja minä mietin, että noin minäkin haluan sitten mennä. Ajatellen, että se oli siinä, kivaa oli paitsi silloin kun ei ollut, mutta minäpä tästä nyt siirryn eteenpäin. Juuri tällä hetkellä sellainen olotila kuulostaa ihanalta!  Siis ei kuoleminen, jestas, älkääpä huolestuko siellä, vaan se, ettei mikään kaduttaisi tai aiheuttaisi mielipahaa.  Olis vaan. Tyytyväinen. Ja jatkaisi eteenpäin.

Sitten muistin, että tuolla laatikossa on pieni purkki vihreää kalkkimaalia, ja ajattelin että voisin tässä iltani iloksi maalata yhdet kehykset. Koska tulipahan nyt vaan mieleen, eikä näillä unenpuutosaivoilla kauhean kauaa kykene syviä miettimään ennen kuin harhautuu ajattelemaan jotain ihan muuta. On sinne kuolinvuoteellekin vielä matkaa, että vois nyt pyrkiä siihen mitään en kadu -olotilaan vaikka sitä kautta, että ei tätä torstai eikun keskiviikkoiltaa nyt ihan kokonaan käyttäisi miettien sitä, miten paljon idiootteja maailmaan mahtuu. 

Ja pidemmällä tähtäimellä voi olla viisaampaa jättää ne kommentit sieltä artikkelien lopusta lukematta, koska siinä on teko, jota kyllä takuuvarmasti saa katua ihan joka kerta.

Kyllä tämä tästä. Tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi.  Tottakai tiedän.  Sen tietäminen jopa melkein helpottaa. Väinö saa suunsa täyteen hampaita, oppii sanomaan mihin sattuu tai mikä vaivaa, ja yöt rauhoittuvat (toivottavasti!) jossain vaiheessa. Olis tietysti ihan kiva, jos se tapahtuisi vaikka nyt heti! 

Tänään en kadu:
sitä että ostin suklaata

17.11.2016

Kärryillä?

Lapsenionkuvauksellinen.com

Väinö täällä moi! Joo, no, tässä on ollut vähän kiireitä enkä ole kerinnyt kertomaan kaikkia juttuja. Kattokaas, kun oon opetellut tässä kaikenlaista ja sitten opetellut lisää, ja huomannut että osaan semmoistakin mitä en oo edes hoksannut harjoitella!  Kattokaas esimerkiksi, kun tällä lailla minä tulen alas täältä sohvalta.  Jotenki mää vaan hokasin, että jalat menee ensin ja sitte minä niinku meen siitä perästä! 


... Tosin, jos sohva on vähän korkeempi niinku tämä meidän keittiön sohva on, niin sitten saattaa lopussa vähän horjahtaa ja lyödä nenän tuohon puiseen reunaan aika ikävästi, minkä hoksasin vähän liian myöhään. Semmonen kyllä sattuu, mutta ei se mitään, äiti ehti kuitenkin saada kivan kuvan tällei näin!  Ei se kattokaas millään ihan joka tilanteeseen enää ehdi, kummullon yleensä kovasti vauhti päällä!


Se oli tuossa toissa lauantaina kun mää hoksasin, että näitä jalkoja voi  liikutella. Vai oliko se jo sitä edellisenä?  Minä en nyt ole ihan varma, eikä äitiltä kannata kysyä kun se on vähän pihalla tällä hetkellä. Nomutta tämä jalkajuttu siis, tein sillä lailla, että toista jalkaa aina liikutin eteenpäin ja pyllähdin siitä johonkin suuntaan.  Se oli jännää, mutta otin aika varovasti kun ei se pyllähtely kovin hauskaa ole. Parin päivän päästä minua alkoi vähän tylsistyttää ja mietin että kyllä nyt jo riittää tämmönen homma. Tuumasin, että tässähän voisi ruveta kävelemään ja niinhän minä sitten tein!  Siskot ja veli oli ihan että nysse äiti kävelee!  Ja äiti sanoi siihen keittiöstä että joojoo, mutta sitten kun se ehti tulla olkkariin niin se oli kans ihan että herrajjestas, sehän kävelee!  Minä olin vaan että jeee!  Ja kävelin. 

Isi oli iltavuorossa eikä nähnyt, mutta äiti laittoi sille videon ja soitti vielä perään, että  Väinö täällä kävelee, niin isi tuli tosi nopsaan kotiin eikä edes käynyt pyörittämässä pokestoppeja kotimatkalla!


Minä tykkään minun siskoista ja veljestä. Kun ne tulee koulusta, olen tosi iloinen.  Niiden kanssa on kiva leikkiä ja myhkytä ja juoksennella ympäriinsä. Ne haluaa laittaa aina nuo palaset sillä tavalla radaksi, mutta minusta on mukavampi kun ne on irrallaan, sillä tavalla ne lentää pidemmälle. Muutenkin minusta on hirmu kiva silloin kun muukin väki on kotona, mutta siitä en tykkää jos väkeä on ihan liikaa.  Siksi me ei ihan joka viikko käydä tuolla kerhossakaan kun siellä on joskus kamalasti hulinaa ja minua alkaa vaan väsyttämään ja harmittamaan kun en oikein osaa keskittyä leikkimään siinä vilskeessä.


Minulla on tämmöinen pieni kiikkutuoli, tässä on tosi kiva istuskella vaikka jalat välillä jää jumiin vääriin paikkoihin.  Osaan jo ihan itse sitä aika lujaa kiikuttaakin!  Osaan minä myös vilkuttaa ja taputtaa, järsiä johtoja ja tanssia, soittaa nokkahuilua ja sanoa äiti ja tutti. Kerran isi huusi että missä sinä oot niin minä sille vastasin tuolta eteisestä, että tääwä!  Tykkään katsella ikkunasta autoja tiellä ja tinttejä lintulaudalla, mutta kissaa en vieläkään osaa silittää nätisti.  Minä haluaisin sen kanssakin painia samalla lailla kuin Emman kanssa, mutta se ei siitä tykkää.  Emma on kyllä hirmu kiva kaveri, tuommoinen kiltti ja karvainen. 

Ihan kohta minä täytän kymmenen kuukautta ja sitten minä varmaan opin taas lisää kaikkea hienoa. Minä en malta odottaa, eikä kyllä äitikään vaikka sen onkin vähän vaikea pysyä kärryillä!

10.11.2016

Rocketship Underpants


Voi pojat.

Kyllä en osaa kirjoittaa blogiin mitään ennen kuin totean näppäimistön välityksellä ääneen, että eihän tässä maailmassa oo mitään järkee.  Tai siis on tietenkin, mutta mihin se katosi?

Myöskin, mistä saa rakettikalsareita, tahdon sellaiset.  Joulupukki hoi?

Myöskin #2, Perustin juuri bändin nimeltä Rocketship Underpants!  Maailman paras bändinimi! Kuka lähtee messiin?

Lassi ja Leevi forever ♥

3.11.2016

Terapiamuori



Reilun pari viikoa jatkuneen ihan kamalan ankeilun, ärsytyksen, mielipahan ja yleisen alakulon jälkeen alkoi tuntua, että pinna katkeaa lopullisesti. Teki mieli sanoa, että suokaa anteeksi, äiti nyt ottaa ja menee palasiksi tähän leegokasan keskelle, kerätkää mut laatikkoon ja laittakaa hyllylle odottamaan parempia aikoja.  

Mutta sitten tartuinkin puhelimeen.  Sanoin omalle äidille, että nyt tarttis vähän omaa aikaa ja Voisko Väinö tulla hoitoon muutamaksi tunniksi että saan olla ihan vaan rauhassa.  Ja sillä tavalla sitä sitten onneksi järjestyi, omaa aikaa.  Omaa aikaa!  Parasta lääkettä mitä on olemassa siihen ettei saa tarpeeksi unta, koska lapsi tekee kaikkia maailman hampaita yhtäaikaa ja itse murehtii silmäpussit pullottaen Aleppon lapsia ja ihan kaikkia maailman ongelmia eikä kestä yhtään sitä että kaikkien mielestä niistä ei saisi murehtia.

Ajelin kotiin, nostin ompelukoneen pöydälle ja klikkasin Spotifysta joululistan soimaan. Seuraavat neljä tuntia ompelin menemään ja se oli sekä ihanaa että tehokasta. Ihan tunsin miten väsymyksen kasvattama ahdistus alkoi sulaa sitä mukaa kun muorille muotoutui kroppa, jalat, kädet ja pää. 

Ajatukset siirtyi murehtimisista pikkuhiljaa ihan muihin juttuihin. Muori alkoi rupatella omia asioitaan.  Hänellä on ollut tapahtumarikas elämä, mistä muistona on ainakin yksi käsivarrellinen tatskoja.  Punainen sydän on muistona kuumasta romanssista, jonka muori koki eräällä ranchilla Texasissa joskus viiskytluvulla, purjelaiva on muistona merillä vietetyistä vuosista ja käsivarren sisäpuolelta löytyy mm. jouluinen kuva merkkinä siitä mihin matka lopulta vei.  (Korvatunturille, sinne se vei!)   Muorilla on myös trendikkäitä tekstitatskoja, yhdessä lukee born to craft ja toisessa knit fast, die warm. Ymmärretään hyvin toisiamme, koska jaamme viehtymyksen sekä parrakkaisiin miehiin että käsitöihin. 

(Joku Norman Bates saattaisi myös ymmärtää tällaista täytetyn muorin kanssa kommunikointia, mutta on se nyt silti vähän eri asia, onhan?    aahhhahahaa olen niin hauska.)

Tällä lailla minä toimin. Kun pää käy kierroksilla tai väsy kasvaa liian syväksi kesyttää, laitan kädet hommiin ja annan mielikuvituksen viedä.  Jos olisin ompelun ja askartelun sijaan ottanut päikkärit, olisin herännyt yhtä väsyneenä ja samoissa ahdistavissa ajatuksissa kuin sinä aamuna. Onneksi osaan hoitaa itseni kuntoon, ja onneksi se kävi tällä kertaa suht helposti. Olen jatkanut kässäkuuria joka päivä ja olo sen kun paranee, vaikka peukalon päässä onkin rakkula liimapyssyn jäljilta ja sormet rei'itettynä huovutusneulalla tökkimisen takia.

Lehdistä olen lukenut, että joillekin urheilu toimii samalla tavalla.  Jännä.  Niin me ollaan erilaisia.
 
Kuinkas teillä? Millä tavalla terapoitte itseänne kun ankeuttaa?

Ja kuinka moni muu kuuntelee jo joululauluja?  ♥


19.10.2016

Askartelumania



Nyt se on taas päällä.  Ihan himmee luomisvimma joka hajaantuu niin että ei millään osaa päättää mitä tekis.  (Kaikkea! Haluan tehdä kaikkea!) Voisi maalata lisää, ja piirtää!  Tai vois tehdä tontun päitä!  Ikinä en oo tehny, mutta nyt voisin!  Kävin ostamassa cernit -massaa ja aloin kokeilemaan pään muovaamista.  Siitä tuli aika karu (Se näytti ihan Martin Clunes -karikatyyriltä! Kattokaa instasta jos ette usko), mutta päätin että katson homman loppuun ja kokeilen miltä se näyttää tukka päässä.  Valvoin puoli kahteentoista kun odottelin minipään paistumista uunissa ja sitten nostin sen yöksi jäähtymään hyllyn päälle.

Olisin halunnut tehdä tukan villahahtuvasta, mutta kaapista löytyi vain villalankaa.  Siitäkin sai kyllä kivan muhkean tukan eikä lettipäinen tyyppi näyttänytkään hassummalta.  Itse asiassa se on minusta tosi hieno!

En vaan osannut päättää, että onko se sitten tonttu vai maahinen, passais molempiin rooleihin... Saa äänestää! 

Enkä nyt malttais keskittyä kirjoittamiseen juuri tämän pidempään, koska sormet syyhyää.  Seuraavaksi haluan tehdä lisää päitä, sitten opettelen tekemään käsiä ja sen jälkeen alan kasata vartaloita!  Iik, tulee niin kivaa.  Sitä en tiedä mitä mää näillä teen, mutta ehkä se ei ole tärkeää.  Kattelen varmaaan ja muistelen, että olipa hauska noitakin tehdä.

Sen vielä sanon, että kyllä Pinterest on vaan mahtava asia.  Samoin instagram.  Ilman niitä tuskin olisin onnistunut, mutta kun sieltä katsoo hyvät vinkkikuvat siitä miten tehdään polymeerimasasta pää, niin pääsee vähän jyvälle ja haluaa kokeilla itse.  Vesiväreihinkin tartuin kun katselin instassa videoita siitä miten ne taitavat oikein tekee kuvia.  Vielä on innostumatta tuo tekstaaminen, instassa löytyy ihania videoita siitä miten ihmiset tekstaa (vai letteröi? vai meneekö se kalligrafian puolelle?) vesiväreillä, tusseilla, lehtikullalla tai pädillä....  

Niin paljon kaikkea siistiä mitä tehdä!

Voisko voittaa lotossa ja jäädä täyspäiväiseksi askartelijaksi?

Vielä pari innostunutta huutomerkkiä tähän!!

!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...