Suloisen lämmin kevätpäivä, äitienpäivä ja leikkimökin siivous- sekä varustelupäivä. Myös haravointi-, pyykkäys- ja kakunsyöntipäivä. Suunnitellaan mitä kaikkea pihassa tapahtuisi, jos saataisiin paikalle Huvila ja Huussi tyypit -päivä.
Ei kertakaikkiaan tule esiin tarvetta tulla sen kummemmin tänne blogiinkaan jorisemaan, toukokuu on ainakin meikäläiselle kuuminta kuherruskuukautta pihahommien kanssa. Aurinkovoimalla jaksaa heilua tuntikausia putkeen, ja lämmön tunne iholla on suorastaan huumaava. Ootteko ikinä nähneet hiehoa kun se pääsee talven jälkeen kevätlaitumelle? Olo on sellainen. Koikkelehdin ja riehun ja tunnen, että mahdollisuudet on rajattomat (kun puhutaan kukkapenkeistä, pihapuiden kaadosta ja sen sellaisesta).
Kyllä kevät saa ihmisenkin heräämän. Kuopus totesi tuossa yksi ilta että näytän tosi nuorelta. Olin imarreltu sekunnin, mutta sitten se jatkoi mietteliäästi "kun sulla on noita punasia pilkkuja naamassa". Eikä puhunut mistään pisamista. Jep, kevät tuli ja mä puhkesin kukkaan. Sekään ei melkein haittaa tähän aikaan vuodesta.
Nukuin myöhään, lämmitin päiväsaunan, piirtelin kaapin oveen, vein yhden lapsen mummulaan yökylään ja ajoin kotiin trampoliini takakontissa. Vielä pitää laittaa yksiin lenkkareihin kengännauhat ja tehdä yhdet luokkaretkieväät. Ihan sopiva sunnuntai.
Leskenlehtiä, peippoja ja muita merkkejä bongattu Pohjanmaallakin. Se on kevät, vaikka aamulla kuuleman mukaan tuli räntää ja alakerrassa oli sen verran koleaa, että tein tulet joka takkaan ja uuniin.
Tänään pidetään toipilaspäivä ja nyt syödään kun pystytään -päivä. Meillä on ollut koko viikon ärhäkkä Yrjö kylässä. Kiusasi tapansa mukaan pahiten noita pienimpiä, mokoma öykkäri. Onneksi lapsilla on välillä kyllä niin asenne kohdillaan sairastamisen suhteen, mistä kertoo kuvaavasti kuopuksen lausahdus torstai-illalta: "Hei, tää oksennushan maistuu aika hyvältä". Oli syönyt just mehujään. Olo on ollut aika kurja, jos osaa arvostaa jotain sellaista kuin vähän paremman makuinen oksennus.
Nomutta. Otetaan tämän päivän sää merkkinä siitä, että nyt on okei ihan vaan olla ja laiskotella. Ja kaikkea saa syödä mitä mieli tekee.
Kevät päätti tulla pikana tänä vuonna. Viikko sitten lauantaina oli vielä ihan talvista, seuraavana päivänä oli kevät. Nyt on lumet sulaneet ja auringossa tarkenee. Se on i h a n a a. Haravoimaan en kykene, mutta leikin puutarhaa nukkekodin alakerrassa ja seurasin ikkunasta miten naakat keräsivät nurmikolta koirankarvoja pesätarpeiksi. Niitä riittää kyllä koko parvelle!
Australialainen minisarja Pilvikadun talo tuli jokin aika sitten Ylen kanavalta, sattuiko joku seuraamaan? Minä osuin kanavalle toisen jakson aikana, ja tarina kaappasi mukaansa saman tien. Pilvikatu oli minulle enemmän kokemus kuin sohvalta katsottu viihdyke ja halusin lukea myös kirjan, koska janosin enemmän aikaa tarinan seurassa. Tim WintoninCloudstreet on julkaistu jo 1991, mutta yllätyksenä ainakin minulle sitä ei ole koskaan suomennettu. Tosin jo muutaman sivun jälkeen totesin, että hyvä niin, en osaa ajatella miten Wintonin viljelemä rehevän kuvaileva teksti tai aussitwangi kääntyisivät luontevasti suomenkielelle.
Kirja kuuluu muuten Australiassa high schoolien opetusohjelmaan, ja jotenkin tämän tiedon löydettyäni ajattelin heti Seitsemää veljestä. Tarinoilla ei ole yhtymäkohtia tai tyylillisiä samankaltaisuuksia, mutta molemmat ovat aitoja, ronskeja ja rikkaita, kaunistelemattomia. Aivan loistava juttu, että sarja tehtiin lopulta Australiassa, olisi ollut aivan jotain muuta jos oikeudet olisi hyödynnetty hollywoodleffaksi. Voin vain kuvitella sitä selittelyn ja alleviivaamisen määrää mitä amerikkalaiskäsittely olisi tuonut mukanaan.
Se tarina.
On kolme osapuolta: kaksi perhettä sekä talo Cloudstreetillä. Kaikilla on kipunsa, (avoimet) salaisuutensa ja pyrkimys jatkaa elämää vaikka tietyt asiat painavat heitä henkisesti aloilleen. Picklesit luottavat onneen, silloinkin kun siitä ei ole tietoakaan, Lambit taas uskovat lujaan työntekoon. Molemmat yrittävät luoda sijan elämälle ja unohtaa mennyttä, vaikka ovat niin tottuneet pitämään siitä kiinni, etteivät oikein osaa irrottaa otetta. Elämä jatkuukin, mutta moni kipu jää. Henkeään pidättää myös talo, joka nitisee liitoksissaan ja huokailee pidätellen seinissään itkuja.
Tarina ei kuitenkaan ole raskas, se on elävä, pölyinen, äänekäs, riemukas ja sydämmellinen . Wintonin monisanaisuus ei ehkä ole kaikkien makuun, mutta minusta se sopi tähän tarinaan, etenkin kun sanoja käytettiin kuvittamaan, ei selittämään. Kantavana teemana kirjassa virtaa elämä koko laajuudessaan. Perheen merkitys, rakkaus, kuuluminen. Mystiset tai yliluonnolliset elementit tulevat esiin siellä täällä pieninä mutta säännöllisinä muistutuksina siitä että elämää on myös ymmärryksen ulkopuolella, mutta enimmäkseen asukkaat, ja sitä myöten myös tarina, ohittaa nämä arkipäiväisesti. (Poikkeuksena puoliksi palannut poika Fish, joka tietää, että taloon sattuu.)
"She staggers out, needing a drink, and knowing it's no use going on with this stupid sobering up, passes the grey old lady with the firepoker at the landing and turns wandering too late. She goes down the stairs arse over, slopping more than she thumps, like a bag of yesterday's fish, and as she goes, she knows for sure she'd have done it better drunk."
Koska näin ensin sarjan, on vähän vaikea erottaa kirjaa siitä tai tietää olisinko pitänyt tarinasta yhtä paljon pelkästään luettuna. Eroavaisuuksiakin näiden väliltä löytyy, mikä selittyy tarinan laajuudella. Sarja kulki muutamissa asioissa oikopolkuja, jätti pari hahmoa kokonaan pois ja lisäsi yhden tärkeäksi nousevan kohtaamisen jota kirjassa ei ollut, mutta tarina ei kärsinyt tästä mielestäni lainkaan. Kirjaa taas oli mahtava lukea, kun henkilöt olivat jo valmiiksi elävinä ja tuttuina mielessä.
Suosittelen kirjaa ja sarjaa lämpimästi (jos nyt ei jo tullut selväksi, että tykkäsin ihan pirusti). Harmi kyllä Ylellä on sarjan ensimmäisten jaksojen nettikatseluaika jo loppunut , mutta Cloudstreet löytyy myös youtubesta.
Telkkarin ympäriltä vaihtui taulut: heivasin pari vuotta seinällä viihtyneet värikkäät kehykset ja ripustin tilalle mustaa ja valkoista, enimmäkseen. Jonkun mielestä varmaan tylsää, mutta mun silmäni tykkää tästä nyt näin. Viimeinenkin taulupalanen löytyi eilen kun posti toi Sammy Rosen telkkurakkausjulisteen. Bongasin kuvan tuolta Aniliinin seinältä, ja se puhutteli niin, että tilasin oman saman tien. (Täytyy mainita, että palvelu oli nopeaa: tilaus lähti maanantaina ja juliste oli siis perillä jo torstaina). Näyttää paljon paremmalta kuin se tuntemattoman kuvaajan oranssi auringonlasku jonka päällä luki kauniisti KEHYSKOKO 40X50 cm.
Leikkihuoneen ovestakin näkyy nyt ihan erilaista kuin kuukausi takaperin. Sellaista se on, yksi uusi kaluste aiheuttaa vaellusefektin muissa mööpeleissä. Seinään liimattu kello löytyi vahingossa siinä kalusteita siirrellessä, oli muistaakseni tilaajalahja muutama vuosi takaperin jonkin lehden yhteydessä. Kautta aikain tämä on toinen tilaajalahja, joka on oikeasti tullut käyttöön. (Edellinen oli Fiskarsin sakset.) Huomatkaa myös suunnitelman mukainen viherkasvi pöydän reunalla, lehdet kurkistaa jo sieltä muovikipon reunan takaa.
Nyt tuntuu, että järjestys on taas vähäksi aikaa hyvä näin. Seuraava vaellus odottaa alkamistaan jossain tuolla tulevaisuudessa...
Moi, mitäs tehtäis? Jouduin uudestaan sairaslomalle selkäni kanssa, niin että taas on aikaa vaikka keikkua tässä koneella, kun ei oikein muuhun pysty. Mennäänkö vaikka ikkunaostoksille etsyyn? Ikkunaostoksille sen takia kun jo edellisen sairasloman aikana klikkailin sieltä pari pikku jutta omaksi, niin nyt ei enää oikein kehtaa...
En ole hirveesti noita koruihmisiä, tai sanotaanko että en osaa käyttää mitään oikeita aikuisten koruja. Nou tänks timanteille ja käädyille, ei olla lainkaan samalla aaltopituudella. Sen sijaan toririhkama, nahkanarut ja tällaiset kepeät maskottikorut, niistä tykkään! Ja ovat yleensä sellaista hintaluokkaa, jonka ihan tyytyväisenä uskallan pulittaa. Näiden kanssa puhun just samaa kieltä.
Viimeksi klikkasin itselleni sulat ja ankkurin. Nuo yllä sitten keräilen kesällä rannalta kiviä, keppejä ja sulkia, näen tämän aivan selkeesti jo. Jotenkin symppiksiä nuo kaikki Twenty Fingersin korut, ja kauhean symppiksiltä vaikuttavat myös shopin omistajat. Asuvat kuulemma pikkukaupungissa keskellä Siperian metsiä, ai että.
Kotisivut ja blogi ovat venäjäksi, mutta voihan noita silmänruuaksikin selailla, jos siellä ruudun takana on muitakin kaipaamassa ajankulua. Minä menen nyt takaisin yhden ihan ihanan kirjan pariin. Moi!
