13.12.2015

Pelkoja

Pöö!

Muutosvastarinta se on jännä juttu.  Nostaa päätään silloinkin kun muutos on kiva.  Sanotaan nyt vaikka ihan hypoteettisesti, että vauva. 

Vauvahan on mukava asia: se on söpö, pehmoinen, haisee hyvälle, tuhisee kivasti ja saa kaikki vähän pöperöiseen olotilaan.  Mutta kyllä se silti voi aiheuttaa vastarintaa ihmismielen mutkissa.  Tai sanotaanko nyt ihan suoraan, että pelkoja.

Esikoisen jälkeen aloin aika pian odottaa toivottua toista lasta. Oli ihanaa, kunnes jossain vaiheessa iski syvä pelko.  Päättelin tuoreehkon äidin järjenjuoksulla, että tulen olemaan ihan kamala eukko toiselle lapselle, koska en voisi mitenkään rakastaa sitä yhtä paljon kuin ensimmäistä.  Ajattelin, ettei minulta riitäkään toiselle enää mitään, että se ei vaan voisi olla mahdollista.  Jäisi tyystin ilman äidinrakkautta, poloinen.  Luulen, että tämä kumpusi muutosvastarinnasta, joka on kaikesta huolimatta taidettu asentaa kiinteäksi osaksi meistä melkein kaikkia.  Se pistää uskomaan, että koska nyt on hyvin, ei välttämättä sitten enää olekaan kun jotain muuttuu.

Tottakai kävi niin, että kun syntyi poika, sitä rakkautta humpsahti jostain toinen annos järjetöntä määrää, ja kaikki olikin siltä osin vielä kivemmasti kuin aiemmin.  Vaan ehdimpä huolehtia.

Kolmannen kohdalla ei pelottanut.  Kaikki meni kivasti, osasin olla huolehtimatta höpöjä.

No, arvatkaas miten on nyt,  kolmen lapsen äitinä ja 13 vuotta kokeneempana? No, mua vähän pelottaa.  Antakaas kun selitän. Ehdin tässä jo pari vuotta ajatella ääneen, miten mahtava vaihe elämässä on tämä kun lapset ei ole vielä teini-iässä, mutta pärjäävät jo ilman tarkkailua mainiosti. Ovat omatoimisia, ihan fiksuja, hauskoja ja nokkelia.  Miten mahtavaa niiden kanssa on jutustella, katsoa leffoja, puuhastella, tehdä reissuja. Että voi mennä huvipuistoon eikä tarvi erikseen komentaa ketään vessaan tai roikkua hihassa kiinni tai sanoa joka laitteen kohdalla, että tää on isommille.  Uimarannalla ei tarvitse vahtia joka hetki silmä kovana, osaavat jo varoa ja osaavat jo uidakin.

Ollaan aika mahti tiimi!

Ja kohta kaikki muuttuu.

Tulee pieni, joka vaatii kaiken mahdollisen tarkkailun, totaalisen valppaustilan. Jonka vierellä on oltava ja jonka ei saa antaa mielellään pudota kaiteettomalta terassilta tai vintin rappusista.  Jolle pitää antaa vauhtia kiikussa, jonka kanssa pitää katsoa puuduttavia ja joskus lässyttäviä lastenohjelmia eikä dr Whota.  Jossa on kiinni seuraavat vuodet.  Uimarannalle ei enää oteta kirjaa mukaan.

Ja siinä samalla ne kaksi ensimmäistä on jo sukeltamassa ihaniin teinivuosiin.   Että kun olen niin ollut tyytyväinen siitä miten helppoa on elo kun lapset ei ole enää ihan pieniä eikä toisaalta vielä liian isoja, niin kohta meillä on molempia!  Hah!

Entäs ne ikäerot sitten?  Tuleeko iltatähdestä yksinäinen kun kotona ei ole samanikäistä leikkikaveria?  Kolme isompaa sisarusta ovat supertiivis poppoo. Jaksaako tulevat teinit uteliasta pikkuveljeä? Kun itse olin yksitoista ja pikkusisko kahdeksan, perheeseen tuli kaksoset.  Olivat niin pikkuisia ja söpöjä, mutta välillä - sitten vähän isompana -  kaipasi kyllä omaa rauhaa ja huoneen oveen tuli viritettyä jos jonkinlaista narua että naperot pysyisivät poissa.   Nyt oma kuopus on kahdeksan ja keskimmäinen yksitoista - kuinkahan sujuu?  Esikoinen on aina ollut rauhallinen, huolehtiva ja fiksu - mutta se maaginen kolmetoista häämöttää helmikuun lopussa.  Hui.

Vähemmästäkin tutisee puntti ja alkaa epäillä itseään. Jaksanko? Ehdinkö? Riittääkö minusta kaikille?

Mutta kyllä mää jo sen tietysti tiedän, että pelkään turhaan ja kaikki on ihan kivasti vielä vuoden päästäkin.  

Eri lailla, mutta kivasti.

Kun vauva syntyy, ei yhtäkkiä osata edes kuvitella meidän tiimiä ilman kuudetta jäsentä. Tai muisteta mikä niin kovasti pelotti.

Sitäpaitsi mies meni jossain vaiheessa tunnustamaan, että vähän odottaa sitä lasten teini-ikää.  Hullu!

4 kommenttia:

  1. ❤ "Erilailla, mutta kivasti." Niin se varmasti tulee menemään. Meillä lapset 1,5 v., 4 v., 7v., 8v. ja 18v. Ovat kovin tärkeitä toisilleen- ikäeroista huolimatta. Ja se teini-ikä. Murehdin aikoinaan esikoisen tulevaa teini-ikää ala-asteen loppumisesta alkaen. Turhaan. Kaikki on mennyt hienosti. Päätin että näiden nuorempien kanssa pyrin siihen että murehdin sitten jos/kun aihetta ilmenee. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedetään :) Oikein ihanaa odotusta- sekä joulun että vauvan ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama omalla kohdalla, pienemmät sisarukset on tärkeitä, vaikkakin heidän kanssaan on tietysti kasvettu ihan eri tavalla yhdessä kuin sen yhden, joka on vain 3 vuotta nuorempi :)

      Pikkuveli syntyi lakkiaiskeväänä kun olin jo lentämässä pois pesästä, muistan että oli vaikea aina lähteä kotoa takaisin maailmalle kun pikkuveli jäi juna-asemalle itkemään perään <3

      Hassuja joskus nämä äidin ajatuskulut, mutta helpottaa tosiaan, kun tietää että tämmöinen huolehtiminen on melko normaalia ja toisaalta useimmiten onneksi ihan turhaa :)

      Kiitos ! :)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos :) Tämmösiä sitä ehtii miettiä kun on aikaa...

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...