6.3.2015

Pakkourheiluruutu, osa 4: Mihin katosi helmikuu?


Voihan räkä.  Suunnilleen niissä tunnelmissa meni helmikuu liikkumisen osalta.  Ensin kaikki sujui ihan mukavasti: venyttely maistui, lenkit oli ihan kivoja ja lankkuhaasteessakin pääsin yli puolen välin.  Mutta sitten iski jalkoihin kova kipu, joka paheni siihen pisteeseen että edes kävely ei luonnistunut. Siinä meni yksi viikko.  Sitten tuli flunssa.   Siinä meni toinen viikko ja kolmantena viikkonakin oli pää vielä niin tukkoinen ettei tekemisestä meinannut tulla mitään.  Kävin salilla toteamassa että näin on.  No, sitten tuli tämä hiihtolomaviikko eikä homma meinaa millään käynnistyä, koska innostus meni hukkaan.

Sillä tavalla ne viikot hupenee odotellessa reenikuntoa ja reeni-intoa.  Kävelyllä olen sentään käynyt ja vähän jumpannut, mutta nyt on kyllä uudelleen niskastaottamisen paikka.  Tämä klassinen on vähän hankalaa nyt ei pysty -tilanne on just se, mihin meikäläisen liikkuminen aina lopahtaa kun se alusta aloittaminen tuntuu niin työläältä.  Mutta jospa tämä vähän julkisempi yrittäminen motivoisi sitten paremmin nostamaan takapuolta ylös ja ovesta ulos.    Jospa!

Jalat ei edelleenkään taivu juoksemaan, mutta kävelemään sentään ja eiköhän tämä rankakin taas tästä vetryy kun alkuun pääsen.  Innostuskin löytyy varmasti kun sille vähän raottaa ovea...

Kuulostaako tutulta?

8 kommenttia:

  1. Niin tutulta. Ei lisättävää. Mukavaa viikonloppua joka tapauksessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, vertaistukea (muilta liikkumisen yrittäjiltä) kaipasinkin! Kyllä tää tästä taas :)

      Poista
  2. Oliko ne penikat, jotka vaivasivat? On kyllä vaikeaa se, että liikkumisella saavutetut tulokset pysyy yllä vain jatkuvasti liikkumalla! Mutta ei auta. Ehkä se todella syvällä uinuva himoliikkuja joskus vielä herää minussakin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollut penikat, oli tämä minun tauti joka muutti jalat pölkyiksi aivan yllättäen... Yritin ensin vähän vetreyttää lenkillä, mutta se vaan pahensi kipua. Oli pakko vaan lepuuttaa. Onneksi heppalinimentti auttaa!

      Poista
  3. Tästä liikunnan ilohkosta pitäiskin keskustella lisää.
    Mun rustovammapolvi reagoi kävelyihin tosi inhottavasti: kävely ei satu, mutta yöllä en tahdo saada jalkaa suoraksi, jos olen sen koukkuun laittanut. Muutenkin se menee joskus niin lukkoon, että itkettää. (Ha, kato taas! "Ai sun jalat tuli tosi kipeiksi? Mutta mullapa kuule..."!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on kyllä niin paljon keskusteltavaa!

      Se on ärsyttävää kun ihan mikä tahansa osa kropasta kiukuttelee. Ei sitä jaksa.
      :)

      Poista
  4. Mulla on kuulema juoksijanpolvet, vaikka juossut en ole ikänä sillä tavalla, että sitä harrastukseksi voisi väittää. Onneksi on hyvä jooga-ohjaaja, joka neuvoo, kuinka koivet saa venymään ja paukkumaan.

    Olis kyllä ihana löytää joku liikunta joogan lisäksi. Mä vierastan aikalailla noita ryhmäliikuntatunteja, joissa koulun liikuntasali on täynnä eri ikäistä mammaa. Siellä on aina niitä megahimoliikkujia, sit niitä jotka tulee jumppaan siksi, kun sellaista omalla kylällä järjestetään ja niitä, jotka haluaisi kesäksi (vuodesta ei niin väliä) bikinikuntoon. Kun porukkaa on niin paljon mulle tulee sellainen vastareaktio. Haluan mennä Teboilille syömään Dallaspullaa ja juomaan kahvin punaisella maidolla. Ja hurauttaa autolla kotiin. Joo, liikkumisesta innostuminen on kyllä välillä vähän vaikeaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon käynyt kyllä mukavilla ryhmäliikuntatunneilla, mutta aina kun jää yksi kerta välistä niin seuraavalla kerralla lähteminen on heti hankalampaa... Nyt on vähän sama tilanne, ja lisäksi harmittaa sekin, että jalat ylipäätään tulivat kipeiksi kun jumppasin ja lenkkeilin kyllä hyvin maltillisesti ja odotin tietysti positiivisempaa reaktiota kropalta....

      Niin että mun vastareaktio tällä hetkellä kohdistuu itseeni ;D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...