Kuinka löytää se oikea

 
Vanhassa talossa asuminen on mukavaa, kun ottaa huomioon pari pikkujuttua. Ensinnäkin täytyy löytää se oikea.

Kyllä olen lukenut ihan tarpeeksi monta sisustuslehden juttua siitä miten ihmiset ajavat ihan muuten vaan sunnuntaipäivänä maantiellä ja sitten kohtalo kääntää heidän katseensa ja BÄNG sitten rakastutaan! Se tunne on sellainen, että sitä vaan tietää.  Että tämä on meidän koti.  Silloin on tosi hyvä jos rakkauden kohde on myynnissä, sillä tämä yksinkertaistaa yhteisen elämän aloittamista merkittävästi.  Jos asia on vähän epäselvä ja olet iskenyt silmäsi ihan satunnaiseen tyhjään taloon, ei se mitään, voit ryhtyä salapoliisiksi, selvittää talon omistajan ja lähestyä häntä varovasti.  Kyllä näin voi tehdä, olen lukenut Avotakasta!  Ja tehnyt perässä.  Ei ollut myytävänä se talo.

Raastavaa on, jos on tahto löytää oma rakas vanha talonrämä, mutta tarjonta on ihan vääränlaista.  Liian nuorta, liian pientä tai liian syrjäistä. Ei löydy välittäjiltä eikä sunnuntaiajelut tuota tulosta.  No ei hätää!  Silloin voi laittaa lehteen ilmoitukseen, että
"Ostetaan vanha talo, remontti ei haittaa."
Tämä on ihan ok keino saada yhteydenottoja, mutta niiden laatu on suuresti vaihtelevaa.  Meille tarjottiin esimerkiksi -82 rakennettua Jukkataloa, jonka alapohja ja lattiarakenteet olisi pitänyt uusia homeongelman takia.  Myyntimies kehaisi, että senhän voi siirtää minne haluaa kun on semmonen elementtitalo.  En tuntenut rakkauden leimahdusta kuvauksen perusteella, joten jätimme talon etsimään oikeaa kumppania.

Mutta kyllä kuulkaa samaisen ilmoituksen ansiosta löytyi juuri se oikea!  Salamarakkaus!  Talo, jonka kallellaan olevan mutterikuistin nähtyäni olin niin lääpälläni, etten voinut kuin huokailla.  Huokailin, kun katselin vintinlattian märkää länttiä. "Oi, tässä kohtaa on katto vuotanut!".  Huokailin kun katselin korkealla olevista ikkunoista ja huokailin sitä, että pihan laidalla solisi nätti puro. Se oli paksuin mahdollinen ihastumisen tunne.  Se löytyi, uskomatonta! 

Sovittiin kuitenkin, että talo käydään katsastamassa vielä uudestaan ja vähän perusteellisemmin. Eikä toiset treffit sitten päättyneetkään onnellisesti.  Jo ensimmäisellä kerralla toki oli huomattu suuriakin vikoja, mutta ihastuksen puuskassa olin ihan varma, että ne saataisin kuntoon.  Mutta listan kasvaessa ja kasvaessa kävi täysin selväksi, että ei meidän budjetilla.  Ja miten sillä eka tapaamisella ei oltu huomattu, että alkuperäiset ikkunatkin oli vaihdettu pois, tai että talon pohja oli aika epäkäytännöllinen?  Pois ajaessa oli surkea fiilis, ja myyjätkin jäivät ihmettelemään ostajien täyskäännöstä, vaikka selitimme asian kyllä.

Voi ei.  Nyt täytyisi tyytyä siihen ihan kivaan.  Taloon, jossa oli ihan hyvä henki ja käytännöllinen pohja ja sopiva hinta. Kyllähän siihen kuistille saisi ihan kivan penkin ja siihen korin villasukille.  Ei siinä kylläkään ollut mutterikuistia, vaan ihan tavallinen.  Tosin se ei ollut kallellaan lainkaan. Itseasiassa koko talo oli ryhdikäs, vaikka ikä näkyikin kauas.  Sen perustuksia ei ollut routa liikutellut eikä kellarissa kasvanut epämääräistä rihmastoa. (Sen kellari oli kuivin kellari joka ikinä on nähty).  Se ei ollut erityisen näyttävä, mutta siinä oli alkuperäiset lautalattiat, väliovet ja ikkunat.  Piirtelin pohjapiirrustuksia ja suunnitelin keittiön.  Kaikki loksahti nätisti kohdalleen.

Kyllä sen sitten ymmärsi ja tiesi.  Talosta tuli meidän koti. Tänä syksynä on asuttu ja rempattu yhdeksän vuotta, ja melkein kaikki on käyty läpi.  Talo ja me ollaan kasvettu yhteen ja totuttu toisiimme.  Se on vanha, joten  toisinaan se tarvitsee hetken aikaa totutella asioihin - esimerkiski silloin kun huoneiden asukkaat vaihtuvat, mutta tästä uudesta katostaan se oli heti selvästi ylpeä.  Syystäkin!  Kattokaa nyt miten hieno!  Piiputkin vihdoin pellitettyinä ja hatut päässä.

Pääskyjen pesäkin säilyi talon päädyssä.

Alkuperäinen pärekatto jäi uuden pelin alle suojaan viettämään eläkepäiviä ja sen päältä purettu saumapeltikatto sai äänekkäät jäähyväiset kun se kuorittiin pois.

Ens kesänä vielä kylppäri ja sitten on valmista.  Tai "valmista".  Kyllä on selvää sekä talolle että asukkaille, että valmista ei tule.

Sen oikean voi siis löytää, ja kaikkia keinoja saa käyttää, mutta ei kannata antaa liikaa painoa sille hurjalle ihastumisen tunteelle.  Kantsii vähän tutustua ennen kuin ryhtyy vuosikymmenen remppasuhteeseen, se ei nimittäin ole pelkästään ruusuista ja ihanaa.

Ihan tässä mietin, että semmonen talojen Tinder vois olla kiva, mutta siinä saattaisi sitten mennä se oikea sivu suun jos ihan vaan vahingossa ihastuisi jonkun toisen komeampaan mutterikuistiin.




PS: Se mutterikuistitalokin löysi oikeat asukkaat!  Häpi end siis kaikille osapuolille.

Kommentit

  1. Talojen Tinderiin liittyisin ehdottomasti vaikka siihen toiseen mua ei taitaisi saada kirveelläkään :)
    Terv.nimim."Haaveissa vainko oot mun"

    VastaaPoista
  2. Joo ei sille oikealle Tinderille ole mitään käyttöä, mutta talotinderiä voisin joskus huvikseni näin "varattuna" naisenakin katsella!
    Tai kesämökkitinderiä!

    Se etsimisvaihe oli kyllä raastava, varsinkin kun olin raskaana, eikä tuntunut olevan tarjolla yhtään sinne päinkään olevaa taloa... Mutta niin se vaan kuitenkin sitten löytyi :)

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit