Varistyttö ja Unissakulkija
Ensimmäinen neuvo: antaudu.
Älä tee niin kuin minä ja lue liikaa muiden ajatuksia ennen aloittamista, se luo vain esteitä tarinalle. Varistytön aihe on kauhea. Pelkäsin sitä niin, että luin kirjan etäältä enkä päästänyt sitä iholle. Säästyin suurimmalta ahdistukselta, mutta samalla jäin paitsi jostain.
Trilogian ensimmäisen osan kerronta on välähdyksenomaista, elokuvamaista, kuin pätkiä unista - tai painajaisista. Se ei yritäkään olla helppo, eikä tosiaankaan avaa solmujaan ihan suoria polkuja. Tiedättehän sen tusinadekkarin kaavan: tapahtuu rikos - löydetään johtolanka, sitten toinen - ratkaistaan rikos - pahis saa palkkansa, 230 sivua ja homma paketissa. No tämä ei mene niin. Varistyttö harhauttaa, vihjaa, leikkii paljastavansa mutta karkaa taas. Kun lopetin lukemisen, olin kovasti tyytyväinen itseeni: katos vaan, suuri salapoliisi Tiina hoksasi kaikesta huolimatta mikä on homman nimi, ettepäs yllättäneet. Sitten aloitin Unissakulkijan.
Ensimmäiset rivit luettuani tiesin, ettei homma ollutkaan sillä selvä, Varistyttö olikin ollut vasta alkusoitto. Juuri enempää en halua kertoa, koska on parempi olla tietämättä mitään. Jos ensimmäinen kirja ei minua täysin vakuuttanutkaan (mikä saattoi johtua omasta varovaisuudestani), niin tämä toinen sen teki. Lukijaa pyöritetään niin ettei tiedä mikä on ja milloin on ja mitä tapahtuu, missä ja miten. Ai että miten tykkäsin! Varistytön sirpaleisuus vaihtuu Unissakulkijassa täyteläisemmäksi kerronnaksi, tarina rauhoittuu räjähtääkseen taas. Kirjailijakaksikko Erikkson-Sundquist vetelee naruista sellaisella armottomuudella ja taidolla, että on pakko nostaa hattua. Unissakulkijan lopussa jää miettimään minne tämä kaikki on menossa. Ja miten malttaa odottaa lokakuulle sitä viimeistä osaa?
Erikoismaininnan ansaitsee kansitaiteilija, josta en löytänyt mitään tietoa? (Edit: On kuulemma toisen tekijän, Håkan Axlander Sundquistin käsialaa. Kiitos tiedosta, driimit!) Näin Varistytön hahmosta painajaista jo ennen kirjan avaamista, ja lukeminen onnistui vasta kun olin teipannut kannen päälle paperin. Samaa kikkaa on varmaan pakko käyttää Varjojen huoneen kohdalla...
Jos pidät hyvistä dekkareista, epätavallisista tarinoista, siedät rönsyt etkä ole turhan arka, lue.
PS: Rakas lukuhullu siskoni, koitappas ahmaista nämä äkkiä niin päästään vaihtamaan ajatuksia!
Ihana ja häiritsevä kirja! Mäkin kirjoitin siitä ihan noviisivaiheessa olevassa blogissani http://driimitblog.blogspot.fi/. Kirjan kansi on muuten toisen kirjailijoista, Håkan Axlander Sundquistin, käsialaa, on kuvataiteilija myös.
VastaaPoistaEpäilinkin, että voisi olla heidän omaa käsialaa nuo kannet, erittäin onnistuneet ja hirveän häiritsevät!
PoistaMinulla tuo ensimmäinen osa vähän laimeni harmittavasti, mutta olihan se lopun koukku niin kova, että toinen Unissakävelijä piti aloittaa saman tien. Ja se olikin sitten just eikä melkein :)
Niinpä! Koko trilogia oli alun perin tarkoitettu yhdeksi romaaniksi. mutta eurooppalaiset kustantajat halusivat jakaa sen kolmeen erilliseen osaan. Koukuttaa ainakin tehokkaasti .-)
VastaaPoistaNo mietinkin, että olisi toiminut varmasti myös yhtenäisenä kirjana, mutta ihan hyvä näin. Kuitenkin näissä oli aivan eri tunnelma, odottelen mielenkiinnolla millainen fiilis ja vire siinä viimeisessä on!
PoistaMä en harrasta hirveästi dekkareita, kun olen jotenkin kyllästynyt niiden samankaltaisuuteen, mutta nämä on mullakin lukulistalla.
VastaaPoistaYmmärrän, minä en tykkää esim. Patricia Cornwellin Scarpetta -dekkareista, ne on jotenkin semmoisia hengettömiä. Pitää olla vähän jotain enemmän, mennä henkilöiden pään sisälle. Ja näissä todellakin mennään!
PoistaTeen parhaani! :)
VastaaPoistaNo hopi hopi sitten! :D Tuu tänne meille lukemaan, minä voin poikien kanssa siivota noita muurareiden sotkuja ;)
PoistaJokohan minäkin uskaltautuisin....
VastaaPoistaUskallat varmasti, ei tosiaan ollut ollenkaan niin pelottava kuin luulin. Ja vaikka aihe on ahdistava, pystyi sen kuitenkin lukemaan "vaan kirjana". Eri asia jos lukee uutisia, silloin ahdistaa.
Poista