Nelikymppinen äiti kirjoittaa


Hei vaan pitkästä aikaa!  Blogitauko on venähtänyt. Päivissä ei tunnu löytyvän aikaa tekstien naputtelulle, eikä kirjoittamattomuuden jälkeen oikein tiedä mistä aloittaisi.  Mielessä on pyörinyt paljon aiheita, yksi niistä se miltä tuntuu olla nelikymppisenä pienen lapsen äiti. Mutta ei se kuulkaa tunnu suuresti sen kummemmalta kuin olla äiti minkään muunkaan ikäisenä, eikä tällä kotikylällä (tai kaikeksi yllätykseksi omassa kaveripiirissäkään) ole edes mikään juttu jos nelikymppisenä vielä tulee äidiksi. 

Niin että sen sijaan julkaisen tekstin jonka kirjoitin viime syksynä synttärieni aikaan. Ehkäpä se valaisee nelikymppistä minääni paremmin kuin joku äitiysanalyysi.  

*****

Eräänä aamuna Tyrannosaurus rex lähti kävelylle. Se kulki päämäärättömästi saniaisten ja käpypalmujen seassa eikä miettinyt mitään erityistä, koska oli väsynyt nukuttuaan kehnosti. Tyrannosaurus rex piti siitä miten kosteat lehdet viilensivät sen jalkoja. Sen kulkiessa eteenpän pienet otukset kaikkosivat koloihinsa, mutta se ei niistä piitannut. Tyrannosaurus rex kaipasi isompaa hiukopalaa. Se nosti raskaasti kuonoaan ja haistaessaan lihaisan tuoksun se tunsi tyytyväisyyden lämpimän aallon leviävän sisällään. Tyrannosaurus rex kääntyi vasemmalle ja kompastui. Se yritti ojentaa käsiään eteensä, mutta ne olivat aivan liian pienet ja hyödyttömät kaatumistilanteisiin, ja niinpä se lyhyen tasapainoiluyrityksen jälkeen kaatui raskaasti maahan ja kuoli iskettyään kallonsa halki kiveen.

Noin kuusikymmentäseitsemänmiljardia vuotta myöhemmin, vuonna 1976, minä synnyin. Kuten T-rexillä, minullakin oli suurehko pää, mutta opin tasapainoilemaan sen kanssa melko hyvin. Aloitin harjoittelun vaakatasosta siirtyen hiljalleen konttausasentoon ja siitä lopulta kahden jalan varaan. Hyödyin suuresti siitä, että toisin kuin T-rexillä käteni olivat riittävän pitkät olemaan hyödyksi kaatumistilanteissa, joita sattui runsaasti.

Kaatuilin normaalissa määrin koko varhaisen kasvuikäni tapausten kuitenkin käydessä koko ajan harvemmiksi. Tilastolliset piikit voi havaita ajankohtina, jolloin pienestä vihreästä pyörästäni poistettiin apurattaat sekä joitakin vuosia myöhemmin kun päätin poistaa molemmat käteni kultaisen Tunturini ohjaustangolta ollakseni cool. Ehdin olla sitä muutaman sekunnin ennen kuin kaaduin hiekkatiellä kesäauringon lämmössä muhineen lehmänläjän päälle, mikä olisi ollut äärimmäisen noloa, ellei vastaavia tapauksia olisi sattunut kaveripiirissäni kaikille muillekin. Semmoista oli elo maalla siihen aikaan kun lehmät vielä tekivät aamu- ja iltakävelyt laitumille. Vaatteiden vaihdon jälkeen harjoitukset jatkuivat, ja muutamien uusien polvinaarmujen jälkeen opin ajamaan pyörää ilman käsiä.

Kaatuillessani en koskaan iskenyt päätäni kiveen kuten T-Rex, joten en kuollut. Sen sijaan polveni olivat kesäkausina pysyvästi ruvella, mikä ei haitannut minua lainkaan. Itse asiassa nautin rupien irrottamisesta suuresti. Tämä ajanviete tietenkin hidasti merkittävästi polvien alueen ihoa parantumista elimistön joutuessa aloittamaan yhä uudelleen alusta suojakuoren muodostamisen haavan päälle.

Eräänä keskikesän päivänä ollessani noin yksitoistavuotias huomasin pyöräillessäni, että polveni eivät olleetkaan ruvella. Niiden iho oli hiekkapölystä ja lehtivihreästä onnellisesti likainen, mutta täysin ehjä. Ajoin välittömästi kiveen ja kaaduin. Molempiin polviin tuli haavat, mutta kalloni säästyi jälleen.

Nykyisin kaadun kovin harvoin, mutta salaperäisesti vasempaan polveeni on muodostunut kuivahko rupialue. Luulen, että se liittyy jonkinlaiseen ikävaiheeseen, sillä tunnen nyt neljänkympin iässä voimakasta tarvetta tehdä ja ajatella kepeitä ja lapsekkaita asioita. Ehkä polveni iho reagoi sisäisen lapseni voimistumiseen ja muodostaa solumuistin mukaisesti lapsuuteen liittyvän ruven.

Mielenkiinnolla odotan mitä seuraavaksi tapahtuu. Asia nimeltä aikuisuus tuntuu kovin erilaiselta kuin oletin sen tuntuvan, vaikka tajuan kyllä, että se on jo pitkään ollut tässä. Jotkut asiat toki ovat juuri sitä mitä rupipolvinen pikku-Tiina ajattelikin, kuten se, että voin ihan melkein koska vaan ostaa ison pussin karkkia ja syödä sen kokonaan itse. (Kunhan salaan sen lapsilta).

Tyrannosaurus rexkin olisi pienillä dinosaurusaivoillaan ymmärtänyt asian hienouden, vaikka sen lyhyillä käsillä ei olisi irtokarkkipussista kyennyt nauttimaan. Kyllä jos olisin evoluutio, niin olisin antanut T-rexille pidemmät kädet.

Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit