156

 Hän täytti eilen sataviiskymmentäkuus kuukautta ja pikkuveli yhden.

Joka syntymäpäivä joku kysyy että no miltä se nyt tuntuu.  No eihän se miltään tunnu, yleensä.   Mutta nyt vähän tuntuu.  Nimittäin eilisestä lähtien meidän perheessä on asunut teini. Neiti kolmetoista.

Ei tämä nyt varsinaisesti yllätyksenä tullut, kunnon äiti-ihmisen tavoin olen hermoillut jo kauan etukäteen miten yhteiselo sujuu sitten kun tämä hetki koittaa.  Ensin ajatus suhahteli aivojen läpi ohimennen eikä tuntunut todelliselta ollenkaan.  Siihen nyt on vielä aikaa.  Ei meidän Iida, se on niin rauhallinen aina ollut.  Kunnes viime kesän lopulla ihan samanlaisena päivänä kuin kaikki muutkin siihen saakka korvat rekisteröi jotain uutta, sellaista joka sai olon heti hieman levottomaksi.  En osannut sitä lokeroida, mutta muutaman pitkän sekunnin jälkeen erotin sen selvästi: yläkerran suunnasta kuului väkätystä.  Siis sellaista jota voi saada aikaan vain kaksi puberteettia lähestyvää sisarusta.  Väkä väkä.  Ihan sama. Tyhmä.  Urpo!

Tuli kuulkaa ihan puskista!  Edellisenä päivänä ei moisesta merkkiäkään ja sitten *tsäm!*  Hyvää päivää, täältä tulee puberteetti!

Muinaisen itseni veroista ovien paiskojaa tytöstä ei ole vielä kuoriutunut, mutta sentään tuollainen asiallisen informatiivinen tiedotus on ilmestynut huoneen oveen ja muutaman kerran on äidin hermoja koeteltu ruokapöydässä - enkä ole suoriutunut järin hyvin.  Kas kun peruna, kuten jokainen teini-ikäinen tietää,  on maailman ällöttävin ruoka, eikä sitä haluta syödä tyyliin ikinä.  Sitten kun äiti sanoo että nyt syöt tai et katso dr Whota, teini on ihan että no ihan sama, en sitte kato.  Ja sitten ei ehdikään mitkään pitkät sekunnit kulua, vaan päinvastoin äiti räjähtää ihan nanonopeuksilla kas näin:  PAM! PIU! RÄISK! Mikä on tietenkin todella kypsää ja enenkaikkea  aiheellista kun on kyseessä niinkin iso asia kuin peruna.

Huh.  Olen maailman lyhytpinnaisin ja omaan olemattoman sietokyvyn teiniturhautumisille. Onneksi noita tilanteita on tullut vasta vähäisissä määrin vastaan, mutta haluaisin kyllä kyetä parempaan.  Olisko mitään zen -vinkkejä tähän kohti?  Voiko entinen räjähtelevä teini kehittyä munkkitason kaiken-se-kestää -vanhemmaksi? Sanokaa, että tämä on vain alkujärkytystä.

Mutta antakaas kun vielä vähän jatkan.  Paitsi että tuore teini, meidän isoin vauva on myös ihana.  Rakastaa lukea ja piirtää, on oikeasti ihan rauhallinen ja  fiksu ihminen. Sillä on mahtava huumorintaju ja terävä pää. Ajattelee syvällisiä, mutta nykyään enemmän itsekseen kuin ääneen.  Se tässä äidillä kai vaikeinta on.  Kun vauva viihtyy yhä enemmän ja enemmän omissa oloissaan ja viettäisi kaiken aikansa mielellään kavereiden kanssa.  Äiti ei olekaan se tärkein. 

No mites tässä nyt näin kävi että silmä kostui?  Ei ollut tarkoitus ollenkaan.   

Ai että.  Teinivuodet ♥

Kommentit

  1. Niin lyhyt on se aika, jolloin lapset on "näpeissä". Sitten sitä on ensin ihan turhake, kunnes ne kasvaa aikuisiksi. Sitten ne saa jollain tavalla takaisin. Tuntuu, että näen tyttöäni nyt enemmän kuin silloin, kun hän asui kotona - vai ollaanko me sitten vaan yhdessä se aika tiiviimmin, kun hän on käymässä... Mutta kaipaan silti aikaa, kun lapset olivat pieniä. Puolensa kaikessa, mutta silti.

    Nauti siis ihan joka hetkestä, äläkä huoli; Keijo Tahkokallio(joka sentään on kasvatusguru) sanoi juuri töllössä, että kyllä aikuinenkin voi räjähtää. Se on tunne, siinä missä joku muukin. Itsekin sanoi ärähtäneensä lapselleen, joka ei ollut moksiskaan. Eihän ne rikki mene lapsetkaan, eikä teinit...
    Mukavaa päivää!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit