30.11.2015

Listan tsekkausta

kampaus, tarinan runko ja talviset synttäriviirit

Syksyn aikana on jäänyt monta hommaa taka-alalle.  Osaan jo itseäni sen verran, että tiedän milloin kannattaa rajata tekemisiään.  Että kun nyt ollaan raskaana, eikä ihan nuoria enää (no ollaanpas sentään!), niin kaikkea ei jaksa.  Tavoitteena oli hoitaa koulusta ensimmäinen kokonaisuus ja jaksaa tehdä ne muutamat työvuorot koulun ja työharjoittelun loppuun asti.  Jaksoin!

Karsin kotityöt, mikä ei ollut vaikeaa ollenkaan. Karsin blogipäivitystahdista - tai luulin karsivani, mutta huomasin, että tahti on aina ollut suunnilleen sama.  Paljon on kyllä bloggaamisen arvoista jäänyt julkaisematta, mutta ehkä selviämme tästä ehjinä ihmisinä.  Karsin muunkin kirjoittamisen, eikä tässä olisi edes pystynyt keskittymään mihinkään tarinointeihin kun piti ajatella vaikka mitä muuta.

Pari ekaa viikkoa kotona menikin sitten kotihommissa.  Kerrankin voin sanoa, että meillä on kaikki komerot kuulkaa siivottu jouluksi - vaikkakin ihan muista kuin jouluisista syistä.  Päsyynä kai pesänrakennushormonit, jotka päätti että nyt ei riitä mikään muu kuin totaaliraivaus. Tuntuu aika kivalle, mutta en kyllä jaksa ottaa tavaksi. 

Kuopuksen synttärit juhlittiin loppuviikosta pariin kertaan, ja eilen päätin että seuraavaksi on kirjoittamisen vuoro.  Tällä lailla ihan vallan järjestelmällisesti tsekkaan listalta niitä karsittuja hommia vielä kun kykenen.  Vauvahan saattaa vaatia vaikka huomiota sillä tavalla etten voikaan koko päivää istua koneella naputtelemassa. 

Ja jossain aivopoimujen sopukassa oli ihan salaa muodostunut  tarinakin. Kävi niin, että kun aloin runkoa kirjoittamaan ulos,  yllätyin itsekin.  Jaa että näinkö tää meneekin? Oho.  Oli ihan hauska tunne. 

Tämä viikko on nyt sitten ihan näillä puheilla varattu sille naputtelulle.  Istun ja työstän runkoa lopulliseen muotoon niin paljon kuin pystyn. Helposti hankalaksi heittäytyvä ranne on kyllä jo eilisestä kipeä, mutta menköön nyt samaan syssyyn.  Rinkeli kakkonen siis edistyy!

Näissä merkeissä uusi viikko käyntiin.

Ai niin, tein aamulla pinterest -kampauksen.  Kun on nyt tätä aikaa ja näin.

24.11.2015

Nuppi

 Puunuppi on trendikäs.

Hassuja juttuja nämä trendi- ja designasiat. Että oikeasti jossain joku päättää mikä on muotia viiden vuoden päästä ja sitten niin käy.  Tai että viisi puista nuppia voi maksaa satasen jos sattuvat olemaan disainia. Ihan vähän harmittaa etten osaa sorvata, voisi tuoda markkinoille halvemmat versiot puunupeista.  

Tai siis hetkinen.  Semmoisiahan on toki jo olemassa, ollut kauan ennen kuin joku keksi tehdä niistä designversiot. Niitä löytyy joka rautakaupasta ja kaikenkokoisina. Haluaisinkin tässä käyttää mahdollisuuden hyväkseni ja kiittää trendinluojatahoja sekä tuotesuunnittelijoita tekemästänne työstä - ja sisustusbloggareita myös!   Ilman teitä tuskin olisin tuntenut olevani snadisti trendikäs kun ostin tyttären komeroon puiset nupit.  (2,90€ kahden kappaleen pussi).

Mistähän tykätään viiden vuoden päästä?  






22.11.2015

Viikolla



Kuulostaa niin mukavan rauhalliselta ajatus siitä, että jää vaan kotiin.  Mutta ei se ihan niin mene.  

Ensinnäkin, juutuin pariksi päiväksi Bosniaan.  Luin Srebrenicasta, vankileireistä, raakuuksista ja sotarikollisten oikeudenkäynneistä.  Ei ollut ihan kevyin olo. Muistin taas miksi minusta ei tullut elisabethrehniä tai helenarantaa. Tein sitten sen mikä oli pakko: kiskoin itseni tähän päivään, pistin uutiset boikottiin ja aloin hoitaa paperihommia.   

Viidelle eri taholle on nyt selvitetty äitiysloman alku (10.12), sairasloma ennen sitä ja opintojen keskeyttäminen.  Voipi olla, että papereita saa selvitellä vielä pariin kertaan, kun esimerkiksi kassa aikoi maksaa päivärahani Kelan sairaspäivärahapäätöksen perusteella, ja Kela taas ilmoitti, että tekee sairaspäivärahapäätöksensä jahka kassa on ensin toimittanut omat laskelmansa.  Jaahas, niinpä niin.

Vielä pitäisi selvitellä auton paperit, sillä mies löysi ostajan rakkaalle punaiselle romulleni. - vuodenajan huomioon ottaen tämän voi varmaan jo laskea joulun ihmeeksi.  Ei jaksaisi keskittyä yhtään.  Pää on täyttynyt ääriään myöten hajamielisyydellä.  Mikään ei nyt oikein mene jakeluun, ajatustyö on ihan naurettava... ajatus...   Yhtenä iltana unohdin jopa hetkeksi olevani raskaana ja ihmettelin kun maha tuntui niin omituiselta tuosta kylkien kohdalta. Jep.

Aloin raivata paikkaa vauvanvaatteille.  Ei ollut ihan pikku juttu.  Itseasiassa aiheesta täytyy kirjoittaa ihan oma raporttinsa.  Tässä vaiheessa voin kertoa, että projekti on jatkunut nyt neljä päivää, ja jatkunee vielä pari.  Huhheijaa. Selkä on tosi kiukkuinen, vaikka lepyttelen sitä parhaani mukaan.

Mutta:  ne vauvanvaatteet on nyt lajiteltu: pienimmät jo käyttövalmiiksi lipaston laatikoihin ja isommat koon mukaan kolmeen eri laatikkoon kaappien päälle.  Otin kuvan. 

Ja vielä viimeiseksi:  LUMI!   Ihana lumi. Meille sitä saatiin kerralla ihan kunnon kuorma, mikä on mahtavaa! Eilen aamulla mies nousi ennen minua käyttämään koiraa aamulenkillä että sain jäädä nukkumaan, mutta eihän siitä mitään tullut, piti nousta sängyn laidalle istumaan ja katselemaan ulos ikkunasta.

Ensi viikolla raivaukset loppuun, yhdet synttärit ja sitten oliskin jo joulukuu.  

Jee  :)

15.11.2015

Matkakertomus


Lastenkodin poikia

Kerran kävin Sarajevossa. 

Siitä on melkein kaksikymmentä vuotta. Olin opiskellut syksyn ja alkutalven Työväen Akatemian Kansainvälisellä linjalla esimerkiksi Balkanin ja Bosnian historiaa, kansainvälisiä suhteita, lyhyesti kieltäkin.  (Osaan sanoa vielä hvala, eli kiitos).  Vierailijoitakin kävi: maikkarin kirjeenvaihtajana toiminut Pauli Aalto-Setälä kertoi kokemuksistaan, samoin Elisabeth Rehn, mutta häntä en ollut kuuntelemassa koska pikkujoulut ja nuoruus. Harmittaa vieläkin. Joku Kevasta kertoi kehitysyhteistyöstä ja joku toinen YK:n toiminnasta. Sen sellaista. Rauhansopimus oli kirjoitettu edellisvuoden marraskuussa ja Sarajevon piiritys loppunut virallisesti muutama kuukausi sen jälkeen.

Maaliskuun alussa alkoi matka.  Lensimme Budapestiin, jossa kevät oli aluillaan, sieltä matkattiin junalla Zagrebiin, pelleiltiin ja lauleskeltiin hyteissä.  Zagrebista matka jatkui bussilla kohti Sarajevoa.  Köröttelyä kesti 9 tai 11 tuntia, eikä maisemia katsellessa pian enää laulattanut.  Ulkona näkyi talojen luurankoja, kapeilta vuoristoteiltä suistuneita autoja, kuollutta maisemaa.  Pysähdyimme kerran pitämään taukoa ja tapasimme joukon Naton sfor-sotilaita, jotka sanoivat että "hullut!" , kun kerrottiin että tässä ollaan menossa Sarajevoon.  Vähän ennen jotain isompaa paikkakuntaa bussin pysäytti pari miestä, jotka hakivat yhden matkustajista mukaansa.  Ei tietenkään selvinnyt mistä siinä oli kyse, mutta kaikki matkustajat olivat aivan hiljaa tapahtuman ajan. Katsoivat pois.

Perillä majoituimme kerrostaloon, jonka seinistä puuttui kokonaisia elementtejä. Yhden asunnon ovi oli ammuttu seulaksi ja luodinreikien läpi siilautui valoa rappukäytävään. Sieltä oli haettu poika taistelemaan, meille kerrottiin. Joku soitti kotiin ja sai kuulla että edellisenä päivänä oli tehty jonkinlainen pommi-isku (?)  melko lähellä meitä.  Olispa ollut facebook, niin asia olisi selvinnut helposti.  Mutta ei ollut edes kännyköitä.

arkipäivä

Hanoista tuli vettä aamulla ja uudestaan illalla.  Kaupunki oli säpäleinä, korjaustöitä ei vielä paljon ollut aloitettu.  Vieressä seisovan virastorakennuksen (en enää muista minkä) keskelle oli ammuttu pyöreä, laaja reikä.  Ainoa kunnossa oleva rakennus oli Holiday Inn, jossa piipahdettiin kerran kahvilla.  Lähdimme pois, kun sotilaat piirittivät sen.

Sarajevossa näin: sotilaita, panssarivaunuja, kivääreitä ja kranaattien tekemiä kuoppia jalkakäytävillä (punaisella massalla täytettyjä kutsuttiin Sarajevon ruusuiksi, niillä paikoilla oli joku kuollut).  Paljon koiria. Ihan tavallisia ihmisiä ruokaostoksilla, matkalla töihin tai kuluttamassa aikaa.  Ostin putiikista Versacen kopiokengät ja ruokapaikasta kebabin tapaista.  Pelasin naapuritalon lasten kanssa koripalloa ja näin kun kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa imppasi liimaa siinä vieressä. Vierailin lastenkodissa, jossa leikimme lasten kanssa. Kiersimme vapaaehtoisten mukana auttamassa vanhuksia kotitöissä, paitsi että oikeasti meille vain juotettiin mehua ja syötettiin keksiä, koska oltiin ulkomaisia vieraita.  Muistimme pysytellä teillä ja jalkakäytävillä, koska muualla saattoi olla miinoja. 

Ermine -nimisen pojan perhe kutsui meidät kyläilemään monta kertaa, olivat ystävällisiä ja kertoivat vanhoista hyvistä ajoista. Kerran erehdyin melkein sanomaan vastakkaisen mielipiteen Titon hallinnosta, mutta tajusin vaieta kohteliaasti kun joku pukkasi kyynärpäällä kylkeen. Ermine kertoi, kuinka hänen kaverinsa oli ammuttu vedenhakumatkalla siinä meidän koripallopaikkamme vieressä.  Sarajevon piirityksen aikana kuoli 11 000 ihmistä, sellainen oli arkea.  Joku kuoli, ja sitten piti odottaa että olisi turvallista hakea hänet pois. Joskus päiviä.

kasarmirakennus, Titon patsas ja kranaatin tekemä kuoppa

Aamuisin meidät majoittava mummo syötti meidät ja juotti jauheesta sekoitettua mehua: "vitamini, vitamini", hän hoki hymyillen.  "Hvala, puna sam", sanoin minä, ja mummo hymyili uudestaan. Amerikkalainen sotilas, joka työskenteli vapaaehtoisena ruokaa jakavalla soppakeittiöllä, oli vähän varottanut juomasta hanavettä, mutta ei siitä kieltäytyäkään kehdannut kun tarjottiin. Erminen äiti nosti kulmat kurtussa hiuksiani ja suositteli olutnaamiota jolla saisi vähän vahvemmat kutrit.   Eräs vanha nainen ihasteli ryhmän ainutta poikaa, "niin komea, oi!", katsahti minua ja lisäsi kohteliaasti, mutta ei kovin vakuuttavasti: "sinä nätti myös".  Minua nauratti.

Moni oli jo palannut sieltä mihin oli sotaa paennut.  Joku puhui ruotsia, toinen ranskaa, moni saksaa ja vanhempi väki venäjää.  Nuoret sentään englantia, mikä oli helpotus. Tapasin nuoren miehen joka oli ampunut itseään jalkaan ettei tarvitsisi lähteä sotimaan. Hänellä oli laihat kasvot ja posket kuopalla, silmät surullisen näköiset.  Muutama muu ryhmäläinen nousi raitiovaunuun ja kysyi mukanaan olevalta paikalliselta mistä saa lippuja.  Tämä avasi takkiaan ja näytti asetta siellä "tässä liput".

Käytiin Drina -joen alkulähteellä.  Sinne käveltiin komean huvila-alueen läpi, joka oli enää raunioita.  Perillä oli ruokapaikka, joutsenia ja puunrunkoon nojaamassa kokonainen vartaassa paistettu lammas.  Yhdessä pihan pöydistä istui suosittu poliitikko (?), josta tyttöjoukko otti kuvaa. Minäkin nappasin kameran, ja mies katsoi suoraan siihen.

katse kameraan

Sarajevossa oli aika paljon nieltävää,  yhtäaikaa ahdistavaa ja ihan tavallista.  Ihmisillä oli arki.  Kaikki halusivat palata normaaliin.  Ja kuitenkin samaan aikaan kaikki ne rauniot, epäluulo, kranaattien kuopat ja Drina, jonka toisella rannalla muslimit, toisella serbit.  Sinä talvena oli vaalit (vai oliko ne pidetty jo syksyllä?), ehdokkaina kansallismielisiä kaikista ryhmistä. Oli varmasti helppo vedota pelkoihin, niihin samoihin joita ruokkimalla oli saatu koko sota alkamaan.

Viivyimme vain kaksi viikkoa, mutta aika tuntui pidemmältä. Pois lähdettiin taas bussilla, tällä kertaa etelään päin.  Pysähdyimme Mostarissa, pikaisesti vain, ja muistelen, että kuski varoitti ettei kannata lähteä kauas.  Ajoimme Kroatian puolelle Dubrovnikiin.  Siellä oltiin turisteja, nautittiin kevätauringosta, katseltiin turkoosia merta ja hypeltiin aution  Hotel Libertaksen tyhjässä uima-altaassa.  Vanhan kaupungin kujat olivat täynnä kissoja ja muureilla tuli vastaan lisää sotilaita, mutta ilman aseita:  olivat lomalla hekin. 

Puissa oli mandariineja, rannalta keräsin sileitä valkoisia kiviä ja tien viereltä nättejä kotiloita, jotka alkoivat haista taskussa kun en tajunnut että niissä oli vielä asukkaat sisällä.

Automatkalla kohti Zagrebia alkoi sataa sakeasti räntää.

  Lempikuvani Sarajevosta.

14.11.2015

ihan tavallisena lauantaina



Päivä alkoi kivasti, mutta muuttui raskaaksi kun kävin lukemassa uutiset.  Ei oikein tiedä mitä tekisi, tuntuu että jotain pitäisi.     Kävin klikkaamassa itseni SPR:n kuukausilahjoittajaksi, eiköhän äitiyspäivärahastakin kymppi kuussa liikene.  Laitoin puolet kotimaan vapaaehtoistoimintaan ja toisen puolen katastrofirahastoon.   Onhan se jotain, johonkin.  

Ilahduin siitä, että facebookissa näkyi yllättävän vähän ilkkumista.  Onhan sekin jotain. 

Ajattelin, että ehkä nyt ymmärretään miksi ihmiset pakenevat.  Että kun meitä täällä Suomessa pelottaa Euroopan toisella laidalla tapahtunut hirveys, niin kuinka paljon pelottaa niitä joille tuollainen on arkea ja tapahtuu kotikadulla.

Jospa tästä seuraisi jotain muutakin kuin vastavihaa ja pelkoa?  Mutta ei kai sitäkään voi välttää.

Laitoin lapset siivoamaan huoneitaan, että saadaan taas tilaa rakentaa legoilla.  
Täytyy kirjoittaa itsearviointi eilen päättyneestä työharjoittelusta.  
Jotain syötävää pitää laittaa. Syötiin Hesen purilaista.
Käydä ehkä kaupassa ja apteekissa - vitamiinit on lopussa. 
Illalla katsotaan Jurassic World.

Päällisin puolin ihan tavallinen lauantai täällä meillä.

Mutta ei oikein tunnu siltä.

Palaan niihin kivoihin asioihin myöhemmin.

8.11.2015

Lasteni isä

Isi tulosti lapsensa.

Lasteni isä on semmoinen parrakas kalamiesnörtti, vähän perusjäyhä jos ei syvemmin tutustu, mutta silmäkulmassa on ripakopallinen pilkettä niin kuin noilla Etelä-Pohjalaisilla äijillä monesti on. Se postaa facebookkiin joskus loputtomasti huonoa 80 -luvun spandexheviä  (EDIT: korjaan: farkkuliivihevi on oikeampi termi, Iron Maiden, Anthrax, mitänäitänyton) tai vitsitestien tuloksia, mutta muuten siinä ei tällä hetkellä ole suurempaa vikaa. Parasta on, että se osaa innostua.

Siinä missä minä innostun ihan vanhanaikaisesti vessapaperirullista ja  kynillä piirtämisestä, mies näpertää (loputtomasti) läppäriään ja väsää 3D -asioita.  Esikoisen ollessa ihan pieni isi teki Blenderillä hahmoja ja pienen animaatiopätkänkin, jossa esiintyi lehmä ja kärpänen.  Nyt tytär on jo 12 (helmikuussa 13, apua!) ja isin lelut astetta järeämpiä: löytyy 3D-tulostin ja -skanneri.  Niilläpä sopii skannata vaikka jälkikasvu ja tulostaa niistä actionfiguurit.  Vähänkö hienoo!

Isillä ja lapsilla on tänään yhteinen päivä, jona kuulemma mennään isin sääntöjen mukaan.  Näin ilmoitti nuorimmainen eilen, ja kysyi sitten ovelasti isiltä josko sopisi, että katsotaan koko päivä Dr Whota (kymmenes tohtori, kausi neljä menossa).  Ja miksipäs ei.  Ulkona on harmaata, tse olen yhä flunssan väsyttämä ja mummulassakin sairastetaan, joten siirretään kyläily toiseen päivään  ja annetaan lasten vaipua isin kanssa nörttikoomaan telkkarin äärellä.  

Viettäkäähän, isit, itsenne näköistä isänpäivää!

Loppuun vielä yksi miehen 3D -uran alkuaikojen helmistä, joka pääsi viimein tulostettuun muotoon:

Pojat on outoja.

Mitäs ne sanookaan vakoista ja kansista ja valitsemisesta?

7.11.2015

Ensin syödään ja sitten vasta askarrellaan


... Paitsi jos huvittaa tehdä toisin päin. 

Imuroin vihdoin torstaina täällä alakerrassa.  Oli sen verran iso urakka sotkun syvyyteen ja flunssatilan vakavuuteen nähden, että katson aiheelliseksi mainita asiasta.  Pöydänkin siivosin, mutta tuolta se näyttää 90% ajasta. 

Sen minkä sisustususkottavuudessa häviää, hauskuudessa voittaa. Aamupalalla tai ennen sitä voi testata otusprototyyppejä.  Näperrellä voi toki muulloinkin kuin ruoka-aikoina, sillä kaikenlaista tarpeellista on aina käden udottuvilla. Ja jos ei ole, jostain päin taloa löytyy, melko varmasti lähes mitä vaan mieleen juolahtaa tarvita. Tällä hetkellä on vaarana, että askartelija tai aterioija jää pöydän toiseen päähän kasautuneiden räkäisten nenäliinojen vyöryn alle, mutta semmosta se on. (Kuvaushetkellä niistojäte oli siivottu pois).


24h puuhabuffa

satunnaisesti tarjolla myös syötävää.  
Kahdeksan istumapaikkaa, lautastilaa vaihtelevasti. 
Tervetuloa! 

*****

Päivän menu:

muusia
lihapullakastiketta
rosollia (jee, joulu!)
vessapaperirullia
liimaa
maalia
kaakaota
Aku Ankkoja 

illemmalla pannaria

*****

3.11.2015

29


On menossa viikko 29, ellen ole taas mennyt laskuissa sekaisin.  Maha on kasvanut niin kuin sillä tapana näissä tilanteissa on, ja vaikka se tuntuisi olevan pienempi kuin edellisissä raskauksissa, niin olo on hankala. 

Erityisesti on hankalaa iskias -asiat. Ovat vaivanneet koko syksyn, mutta hermokipu senkun pahenee.  Alaselkä särkee, pakarat on jumissa ja välillä vähän väliä on hankaluuksia päästä liikkeelle, erityisesti kun nousee ylös päiväkodin lilliputtikorkuiselta tuolilta.  Ja vielä erityisemmin silloin, kun keksii, että otetaanpa kuva äitin mahasta, äiti menee tähän lattialle makaamaan näin. Virhe. Tunnen syvää yhteyttä ympäri kellahtaneisiin koppakuoriaisiin ja kilpikonniin.

Hankalaa on myös väsymys.  Hemoglobiini on surkea, kuten meikäläisellä tapaa näissä tilanteissa olla.  Iltaisin väsyttää enkä jaksa muuta kuin yrittää sulatella niitä iskiaskipuja ja syödä rennietä närästykseen.  Tai suklaata muuten vaan, minkä jälkeen tarvitaan lisää rennietä. Samalla suunnittelen sitä tulevaisuutta vauvan syntymän jälkeen, jolloin äiti hommaa taas salikortin eikä enää koskaan kärsi selkäkivuista!  Tai ainakin käy säännöllisesti lenkillä.  Tai ulkoilee.  No joskus ehkä jumppaa kun on tuo mattokin. Jos jaksaa.

Ai niin, ja sitten supistaa myös.  Aijai kun on hankalaa!  

Mukavaa on vauvan liikkeet, ja se että ne muuttuvat pontevammiksi koko ajan.  Itse asiassa niin paljon pontevammiksi, että se aiheuttaa jo hankalaa oloa ja refleksihypähtelyä. Mukavaa on myös tieto siitä, että äitiysloma siintää kuukauden päässä, ja näillä kivuilla lienee syytä puhaltaa peli poikki jo tuossa parin viikon päästä kun työharjoittelujakso on paketissa.  

Mukavaa on myös vaan olla, niin paljon kuin mahdollista.  Alan selvästi käpertyä omaan vauvamaailmaani jo, en jaksaisi oikein keskittyä mihinkään suuriin suunnitelmiin (elleivät ne liity komeroremppoihin tai muuhun pesänrakennukselliisiin hankkeisiin).  Loppuraskauden introverttivaihe on selvästi alkamassa. 

Valmistautuminen vauvan tuloon on sujunut ihan tuossa sivussa. Vaunut on, turvaistuin on, vaatteita on varmasti yli tarpeen, ne odottelevat laatikoissa että jostain ilmaantuisi tilaa vauvanvaatteille (koska ei ole tullut sitä komeroremppaa mitä suunnittelin).  Pinnasänkykin on jo tiedossa, puuttuu vain itkuhälytin. Niitä varmaan myydään edelleen kaupoissa.

Ensimmäisen kuvakirjankin jo ostin, enää pitää harjoitella se överikarhea batman -ääni, että voi uskottavasti kähistä vaaville tuon viimeisen sivun repliikin. 

Että kaiken kaikkiaan oikein hyvällä mallilla ollaan, eipä tässä hätiä.

1.11.2015

Viikkokatsaus


Tällä viikolla:

- Laitoin suuhuni kauden ensimmäisen joulusuklaan.  Sitten meni ne loput puoli kiloa perässä.  (Onneksi lapset söi edes pienen osan siitä).

- Luin hölmöksi jättäneen Hallavan hevosen lisäksi goottiromanttisen kummituskirjan (koska en uskalla mennä katsomaan Crimson Peakia leffaan) ja ihanan viihdyttävän karnevaaliromanttisen Ihmeellisten asioiden museon, joka oli juuri sitä mitä kaipasin: makoisa ja aika täydellinen tarinavetoinen kirja.  Molemmissa kirjoissa muuten oli erityisen hieno miljöö.  Jälkimmäinen toimisi varmasti mahtavasti myös leffana, ja koska ensin mainitusta sellaisen on ohjannut juuri Guillermo del Toro, olen varma että se on silkkaa visuualista karkkia.   Semmoista pelottavaa goottikarkkia.

- Kaipasin lunta.

- Ostin lapsille joulukalenterit.

- Kävin katsomassa uutiskynnyksen ylittäneitä liikennevaloja, hyvin näyttivät toimivan, enkä käsittääkseni ajanut päin punaisia.

- Ajoin ensimmäistä kertaa meidän ihka oikealla tila-autolla (saatiin hankittua sellainen), ja se sammui niihin liikennevaloihin.  Olin kuitenkin tilanteen tasalla ja osasin nopsasti startata uudestaan (napista!). 

- Tykkäsin, että hyvä auto. Mukavan tuntuinen ajettava. Kyllä se kytkintuntuma sieltä sitten alkaa löytymään.  Ja vaihdekeppi (se oli ihan hassussa paikassa).  Ja käsijarru (väärällä puolella, ja pelkkä semmoinen napin tapainen). Sumuvalot jo osasinkin laittaa päälle.  (Piti kyllä tehdä jotain ihan muuta).

- Kaipasin vanhaa kameraani ja katselin Rajalan tarjouksia.  Toivoin että pankkitilillä olisi kamerarahaa, mutta ei siellä ole.

- En imuroinut, koska arvioin hyötyväni enemmän levosta ja lukemisesta.  Ja suklaasta. Tämä oli ihan oikea päätös närästyksestä huolimatta.

- En laittanut kertaakaan jalkaan valkoisia sukkia, koska en imuroinut myöskään edellisellä viikolla.

- Ripustin työhuoneen ikkunoihin verhot jottei aamuaurinko häikäisisi (niinä aamuina kun se jaksaa paistaa, kuten tänään) ja jottei illan pimennyttyä tarvitse istua valaistussa vitriinissä.    

- Tähän viikon päätteeksi ajattelin tehdä puolisen tuntia jotain, mikä vaatii mahdollisimman vähän tekemistä.  

Aika hyvä viikko.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...