27.9.2015

Eläköön aivotoiminta

(kuva pinterestistä, alkuperäistä en löytänyt.)

Ajatuksia viikon varrelta: 

mitä 

helkkaria

nyt 

oikeesti? 


Sovitaanko, että tyynyliinat kuuluu tyynyihin tai jos on ylimääräisiä, niin pidetään ne liinavaatekaapissa.  Jos pitää jotain laittaa päähän, niin pipo on tähän vuodenaikaan jo ihan sopiva varuste.  Lippalakillakin pärjää. On ollut aika leuto syksy, ja jos sattuu korvien välissä höyryämään niin silloin varmaan pärjää kevyemmällä päähineellä vielä lokakuussakin kivasti.  Mutta omalla vastuulla sitten, tämä ei ollut mikään kehotus.

Meillä on siellä pään sisällä aika ainutlaatuiset aivot, pidetään niistä huoli ja muistetaan käyttää niitä.  Aivojen poimuihin mahtuu ihan huikea määrä tietoa ja se on aikalailla omalla vastuulla minkä laatuista kamaa sinne tallettaa, joten kannattaa kiinnittää siihen huomiota.   Mitä enemmän talletuksia tekee, sitä hankalammaksi käy muodostaa esimerkiksi kovin jyrkkiä mielipiteitä, mikä on minusta aivan erinomaisen hieno asia.

Jos jokin asia saa vihasi kuohahtamaan ja aggression nousemaan liian suureksi hallita, sinulla voi olla:

- limbisen järjestelmän oikosulku
  (aiheuttaa hallitsemattomia kiukunpuuskia ja negatiivisia tunnekuohuja)
- aivoripuli
  (aivot alkavat suoltaa täysin käyttökelvotonta, löysää dataa)
- hippokampuksen hikka
  (faktat alkavat heittää kuperkeikkaa)
- vitutus
  (hyviä uutisia, tämä menee yleensä itsestään ohi!  Odota oireiden laantumista ja kokeile urheilemista tai katso kissavideoita).


Otetaan iisisti, pyritään olemaan ihmisiksi ja muita ihan oikeasti järkeviä ja yksinkertaisia elämänohjeita.  

Pidetään ne tyynyliinat ihan sisustusjuttuna.
 

20.9.2015

Tiloja

Zorro ei kärsi apraksiasta, sillä on vaan ihan perussunnuntai.


Sunnuntaita, ihmiset.  Yritän tässä opetella huomiseksi vähän latinaa ja tylsää kyllä tein huomion että meikäläisen asterixlatinan perusosaamisesta ei ole tässä kohtaa mitään hyötyä. (Teho-osaston katsomisesta sen sijaan on vähän, pisteet sille).  Onneksi näitä tarvitsee opetella vain kourallinen kerrallaan, mutta sanalistassa on pari ilmaisua, jotka ei ole millään meinanneet tarttua mieleen.  Vaikka nämähän on ihan tuttuja ilmiöitä, huomaan:

Ensinnäkin: agnosia, eli kyvyttömyys tunnistaa esim. tuttuja objekteja ja ilmiöitä.

No siis, tämähän on se tila, johon joutuu jos herää ihan liian syviltä nokkaunilta puhelimen ääneen, eikä ymmärrä mitä tapahtuu, missä ja milloin. Tai ylipäätään mitä se semmoinen tapahtuminen tarkoittaa. Maailman pisintä minuuttia myöhemmin, kun on ensin lihasmuistin varassa vienyt luurin korvalle ja sitten kulmat kurtussa ja pää sumua täynnä vähitellen saanut itsensä ymmärtämään, että tässä nyt kuunnellaan kun joku puhuu, voi sanoa, että öö tota sori äiti, iski vaan pieni tirsa-interruptus-agnosia tässä.  Että voitko niinku toistaa?

Toiseksi: apraksia, joka tarkoittaa vaikeutta suoriutua tahdonalaisista liikkeistä.
           
No apraksiaahan tässä on podettu koko sunnuntai! Tilan aiheuttajakin on tiedossa: heräsin nimittäin aamulla tunteeseen, että jossain nurkan takana minua vaanii syysflunssa. Tiiätte kyllä sen hirveän tunteen kun kohta ehkä saattaa olla tulossa sairaaksi. Kaikki on välittömästi vähän hankalaa, eikä todellakaan onnistu tahdonalaiset liikkeet. Olisi tenttialue tai pari päntättävänä, mutta silmät haluaisi vain katsella jotain viihdyttävää Netflixistä tai painua kokonaan kiinni. Imuroinnin ja lattian pesun kohdalla en ole vielä iltapäivään mennessä päässyt edes sen tahtomisen tasolle.  Sipsikäsi sentään toimii, joten vielä ei olla kriittisellä asteella.  Tyydyn tähän.

Eipä tässä hätiä, täytyy ottaa lepoa silloin kun siihen on mahdollisuus. Aktivoidun sitten taas huomenaamulla kello seitsemän.

Nyt seuraan Zorron esimerkkiä ja annan sunnuntain viedä. 

15.9.2015

Pahvilaatikot on ♥



Tykkään pahvilaatikoista. Koittakaapa keksiä monipuolisempi lelu tai joku kaupan väkkärä, joka tarjoaisi mielikuvitukselle edes murto-osaa siitä tilasta minkä pahvilaatikko suo.  Ei onnistu.  Koska pahvilaatikko on aina paras. 

Pahvilaatikoista on meillä tehty ainakin
- taloja
- se leipomo
- raketteja
- laivoja
- autoja
- telkkareita
- sänkyjä
- ihan vaan silppua

Ainoa asia, joka voittaa pahvilaatikon on iso pahvilaatikko.  Jos ostaa pesukoneen,  saa kaupan päälle Hagridin mökin ja jos ostaa kuivausrummunkin saa vielä nukketeatterin! Kodinkoneliikkeet hyödyntää tätä seikkaa ihan liian vähän mainonnassa jos minulta kysytään. Että pistäkääs korvan taakse, gigantit ja muut.

Niin että en yllättynyt kun luin nuorimmaisen joulupukille kirjoittamaa kirjettä.  Se on vielä vähän kesken, kuulemma, mutta ensimmäisenä listalla lukee  pahvilaatikoita.  Alan metsästämään.  Haluan oikein ison pahvilaatikon, jonka sisään laitan vähän pienemmän, ja sen sisään vähän pienemmän ja taas pienemmän...  Tämän vuoden joululahjahitti: pahvilaatikkomaatuska! 


PS: Koulun tiimoilta käytiin Timpan kanssa päiväkodissa, ja lapset jaksoi heitellä käpyjä nälkäisen merihirviön kitaan vaikka kuinka.  Tietenkin.  Koska pahvilaatikko on hyvä leikkikaveri!


13.9.2015

Hilda ja kivipeikko

Hildalla on hyvä asenne!

En ole suuri fantasian ystävä. Oudot otukset ja seikkailut kiehtoo kyllä, mutta minua vähäsen uuvuttaa se mahtipontisuus ja teatraalisuus, joka yleensä sceneen liittyy.   En ole jaksanut lukea Tolkienia koskaan, se on tuntunut liian messuavalta ja mietityltä. Jospa vain Gandalf  (tai etenkin Frodo) ottaisi homman vähän rennommin eikä kaikkea säikyttäisi niin suurin silmin ja mutkikkain sanakääntein.  Leffat olen kyllä katsonut ja ihan viihtynyt niiden parissa... mutta ylipäätään tykkään asioista enemmän silloin, kun ne eivät ota itseään liian vakavasti.   

Hildasta kiinnostuinkin, kun kuuntelin sarjakuvafestastareilla Luke Pearsonin haastattelua.  Hilda -tarinoihin on haettu matskua erityisesti pohjoismaisista kansantaruista (Islanti taidettiin mainita erikseen), mutta Pearson kertoi halunneensa pysyä kaukana ehkä normiksi muodostuneesta high-fantasy -tyylistä ja päättäneensä pitää peikot ja muut hahmot hyvin arkisina - niin kuin ne alkuperäisissäkin tarinoissa on esitetty.  Kyllä, voi kyllä!  Kannatan! 

Luin Hildan ja kivipeikon samana iltana ja ihastuin heti. En muista mainitsiko Pearson Helsingissä muumeista, mutta tässä haastattelussa niidenkin kerrotaan vaikuttaneen Hildan maailmaan, minkä kyllä huomasin etenkin peikon olemuksessa.  Janssonin lisäksi tuli mieleen Miyazaki ja studio Ghibli, ei hullumpi taho sekään ammentaa vaikutteita.  Albumi seisoo kuitenkin ihan omillaan, ei tässä mistään rip offista puhuta.

Tarina on sopivasti jännä, lempeä ja sympaattinen.  Hilda päähahmona on utelias, mutkaton ja hauska, ja mikä parasta, hän ei yritä valistaa tai jakaa opetuksia.  (Jos saa mainita toisen asian, mistä en tykkää, niin se on sellainen alleviivaava opettavaisuus mihin joskus muinoin lastenkirjat perustuivat. pöh.)  Sivuilla vilahtelee kummallisia hahmoja, joita ei sen kummemmin selitellä. Juonesta en kerro mittään, koska se on kirjoissa hauskin osuus ja jääköön jokaisen lukijan iloksi kokea ihan itse.  Mutta sekin on hyvä, ja sisältää mukavia oivalluksia. 

Meillä Hildasta tykkäsi kaikki, joskin myönnän olevani itse se syvimmin ihastunut.  Lastensarjakuvaa ihan parhaimmillaan, suosittelen synttärilahjaksi, pukinkonttiin tai ihan muuten vaan.

Keväällä muuten ilmestyy jo viides Hilda -seikkailu, täytyypä toivoa, että käännöksiä tulisi pian lisää!


PS:  Tässä yhteydessä voinkin mainostaa uudelleen (vain aikuisille)  pari vuotta sitten ilmestynyttä Staaloa.  Siinäpä toinen peikkokirja jota ei voi turhasta ylevyydestä moittia.   Samassa sopassa aika paljon Fargoa, ruotsalaista dekkarimeininkiä ja peikkoja.  Yllättävä mutta hyvä yhdistelmä!

8.9.2015

21


On oltu yhdessä nyt tasan 21 viikkoa.  Maha on kasvanut, niin myös vauva, vaikka sen jalka on vielä niin pikkuinen  että mahtuisi teelusikkaan.  Maha ei mahtuis, vaikka onkin kuvassa tuommoinen pieni ja sievä, ainakin siihen verrattuna miltä se täältä mammaperspektiivistä näyttää ja tuntuu.  Tennarit ei mene enää jalkaan ilman ähinää ja välillä pitää viritellä tukivyötä kun tuntuu niin raskaalta kanniskella tuota kolmesataaviiskytgrammaista kaveria.  

Meillä on kyllä nyt aika kivaa.  Kroppa on päässyt viimein eroon niistä pahoinvoinneista (no, melkein kokonaan) ja pyörrytyksistä, eikä semmoinen asia kuin oleminen tunnu yhtään hassummalta. Kesällä se oli vielä niin hankalaa. Apokalyptisen pahoinvoinnin tilalle on tullut närästys, mikä passaa meikäläiselle oikein hyvin.  Varsin kohtuullinen vaihtokauppa - joskin vähän harmittaa, että eniten närästää suklaa.   Urhoollisesti syön sitä silti. 

Vauvan tulon tajuaa jo, mutta ei silti ihan.  Se on jotain mitä tapahtuu sitten kun on ensin istuttu koulussa, suoritettu työharjoittelu ja näyttö, vietetty parit synttärit, joulu (joulu!) ja uusivuosi.  Ensi vuonna, siihenhän on vielä aikaa vaikka kuinka!  

Silloin on lunta ja pakkasta ja vauva.


6.9.2015

Kirje


No hei, 
Mitä kuuluu? Mulle kuuluu ihan hyvää, paitsi välillä kyllä jotenkin ahistaa.  On ollut yksinäistä tässä hetkittäin, kun muu lauma lähtee jonnekin ja minä jään itsekseni kotimieheksi.  Se on aika tylsää.  Ei ole ketään kenen kanssa riehua, kissatkin huitelee missä niitä huvittaa ja teistä kaksijalkaisista en tiedä mitä hommaatte, luultavasti pidätte hauskaa jossain ja jahtaatte asioita ilman minua.

Joskus otan nokoset, mutta eihän sitä nyt tuntitolkulla jaksa torkkua.  Sitten saatan ratsata ruokapöydän - toisinaan kaakaopurkki on jätetty auki, kiitos siitä!  Tykkään katsella ikkunoista ja haukkua ulkona liikkuville asioille, mutta ne ei koskaan hauku takaisin, mikä on tylsää, ja kun kotonakaan ei ole ketään joka haukkuisi minulle, tylsyys käy sietämättömäksi.  Silloin menen lattialle makaamaan ja huokailen dramaattisesti, mutta se ei ole kovin tyydyttävää kun ketään ei ole näkemässä protestia. Toisinaan (no, aika usein) olen reipas ja keksin itselleni jotain tekemistä, mutta siihen ei yleensä olla kauhean tyytyväisiä. 

Olisi kiva käydä oikein pitkillä lenkeillä ja juosta kaiken mahdollisen perässä.  Esimerkiksi koko päivän ajan.  Välillä voitaisiin pysähtyä järsimään jotain tai syömään eväitä. Yleensä löydän kyllä kivoja makupaloja ojanpenkoilta, mutta ne pitää syödä nopeasti ettei kukaan ehdi kieltää.  (Tiesittekö, että on epäterveellistä ahmia ruokaansa?  Kyllähän niistä maha menee ruikulille, mutta olen sillä tavalla herkkä myös vatsaltani, en voi sille mitään). Sitten mielellään juostaisiin taas.  Kotona voisin vielä vetää pienet hepulit ja juoksuttaa kissoja. Se on kivaa. Kokeilisitte joskus!

Sekin vie kovasti voimia, että välillä on ihan kamalan tylsää ja sitten seuraavassa hetkessä maailman jännintä.  Herkkäluonteinen otus menee sellaisesta hämilleen.  Semmoinen hämmennys on ihan pakko purkaa johonkin, olen huomannut.  Siksi kirjoitan tämän kirjeen, että tietäisitte että on hankalaa olla minä.  


- Emma


PS: Koska en osaa oikeasti kirjoittaa, söin ne kengät.


ja tämän munaleikkurin:



Ja ne lenkkarit, ja ne lenkkarit jotka ostit niiden tilalle, ja ne kolmet crocsit, tennarit, niiden tilalle ostetut tennarit, ballerinat, ne toiset ballerinat, ai niin ja ne varvastossut, ja niiden tilalle ostetut varvastossut.. ja muistatkos nämä: 


PPS:  Lopuksi haluaisin muistuttaa, että olen ihana. Lisäksi, tiesit kyllä tämän minun järsimistarpeeni alusta asti, ja pidit sitä suloisena,  mot


5.9.2015

Pientä hiomista

 Remonttireiskan smurffikäsi

Syksy hiipii öisin jo tuttavallisesti taloon sisälle ja aamulla huoneissa on viileämpää kuin varpaat varsinaisesti tykkäisivät. Kuistin ovi muistetaan jo vetää kiinni iltaisin ettei vallan shokkia saada kun peiton alta kömmitään alakertaan.  Lämmityskausi siis lähestyy.   

Meillä alakerta lämpenee puilla kahden pönttöuunin ja yhden pienen vuolukivitakan voimalla. Alkuperäiset pönttöuunit purettiin viime syksynä ja vanhoihin kuoriin muurattiin uudet sisukset. Kyllä kannatti.  Uunien toimivuus parani huimasti, etenkin tuhkaluukkujen tekeminen (alkuperäisissä ei niitä ollut) oli hyvä juttu.  Kun paksu tuhkakerros (koska laiskat tuhkien tyhjentäjät)  ei enää pidä hiillosta yllä liian pitkään, saa pellin kiinni hyvissä ajoin eikä lämpö karkaa harakoille.  

Itse asiassa pönttöuunien lämmitysteho parani niin paljon, että sitä pientä vuolukivitakkaa ei taidettu lämmittää kuin muutaman kerran koko talvena.  Säästettiin siis puitakin, hyvä me.

Tämä työhuoneen kaunis ja rohkea sininen pönttis sai muurareilta sen verran kolhua ja naarmua pintaansa, että se on nyt maalattava uudelleen.  Tekniikka on seuraava: ensin hiotaan tuo vanhan mysteerimaalin pinta auki, sitten pesu ja pohjamaaliksi otexia.   Pintamaaliksi tulee Tikkurilan Helmeä, tuntuu olevan ehkä eniten käytetty tähän tarkoitukseen ja tätä suositteli firma itsekin kun otin yhteyttä.  Iso plussa aina siitä, että maalipurkin voi hakea oman kylän Agrista, ei jaksa ajella pitkin maakuntia erikoisaineiden perässä.


Uunin maalaamisen jälkeen voikin keskittyä seuraavaan talon lämmitykseen liittyvään epäkohtaan. Hän näkyykin tuossa ylimmässä kuvassa smurffikäden taustalla.  Nimittäin sen  minkä viime vuonna uusitut uunit lisäsivät lämmitystehoon, taloon tullut ihana koiranpentu lisäsi kulutusta.  Yläkerran ovi nääs on pidettävä visusti kiinni ettei tuo termiitti mene esimerkiksi syömään legoja tai pissaamaan sänkyihin - mikä onkin melkein onnistuttu estämään - mutta samalla estetään alakerran lämpöä pääsemään ylöspäin.   Niinpä yläkerran patterit onkin sitten tehneet tiliä sähköyhtiölle mukavasti.  

Että seuraava lämmitystekninen laite johon investoidaan on vauvaportti vintin oviaukkoon. Päästää läpi lämmön, muttei puolimäyräkoiraa. Suosittelevat vissiin käytettäväksi myös vauvoihin ja vintinportaisiin liittyvissä turvallisuusasioissa, joten meidän talossa tulee sitten kolminkertaiset hyödyt tästäkin hankinnasta! 

3.9.2015

Uusi kaveri

 Työhuoneen seinälle kerääntyy tyttöjä, huomaan.
Yksi ilmestyi omasta kynästä.

Jotain naksahti - kivalla tavalla - päässä viikonloppuna.  Huomasin miettiväni uusia tyyppejä ja tarinoita, tervetullutta vaihtelua viime viikkojen paperien ja hakemusten pyörittelylle. Junassa ne jo vähän kurkisteli, mutta koska kynät ja vihko ei tullut mukaan niin annoin niiden olla. Olin niin kuin en olis edes huomannut, vähän syrjäsilmällä vaan vilkuilin ja kuulostelin. Sitten alkoi tuntua siltä, että joku on ihan tosissaan tulollaan.  Kynästä putkahti monennäköistä heppua paperille, ja lopulta myös tämmöinen kaveri. 

Hän oli niin halukas ilmestymään ja supisemaan itsestään, että piirtelin lopulta ihan reteesti kesken koulupäivänkin, mikä oli eri kivaa.  (Todistusaineistoa instagrammissa).  Tällä tavalla se Rinkelikin lähti vuosi sitten syntymään: piirrusteltiin Annen kanssa kaikenlaisia tyyppejä ja keksittiin niille taustoja.  Tästä tytöstäkin tiedän jo yhtä ja toista, mutta pidän vielä itselläni.  Hähä.  Odottelen että tullaan enemmän tutuiksi ja sitten katson aikooko hän johonkin seikkailuun ryhtyä. Vähän luulen, että aikoo.

Katsotaan mitä tulee, olis kiva jos jotain.  On tosin se Rinkeli kakkonenkin työn alla tässä.  Hetkeen ei kuitenkaan suuria ehdi luoda kun on tuo koulu ja tämä raskaus, joiden summana on lähes jokapäiväinen uuvahdus siinä vaiheessa kun pääsen kotiin.   Vaan ei se mitään.   Kaikki ajallaan paitsi juna joskus myöhässä, vai miten se meni?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...