31.10.2015

Surrealistista suomiproosaa

Ei ihan perus.

Kirjamessujen jälkihuuruissa löysin kirjastosta neljä pitkästä aikaa kiinnostusta herättelevää kirjaa.  Tämä Tuomo Jäntin esikoinen on niistä yksi.  Takakannen teksti oli sellainen, etten malttanut odottaa lukemista!

"En enää voinut olla varma 
oliko se siellä. Hengitys jatkui aikansa, 
eikä oikeastaan ollut hengitys ollenkaan.
Muuttui ensin pusikossa kohahtavaksi tuuleksi, 
sitten muistutti heinäsirkkoja, 
joiden ääni tuntui vieraalta 
niin monen vuoden jälkeen."

Kutkuttavaa, eikös?  Tarina etenee takaperoisin aikaharppauksin alkaen vuodesta 2019, kun Roni saa puhelun päiväkodista.  Jotain on tapahtunut, mutta mitä?   Todellisuuden rajoja venytellään, liikutaan scifin maastossa ja hipaistaan jotain salaliitolta tuntuvaa.  Paetaan, päästään jyvälle jostain ja sitten lukija jätetään Ronin ja tytär Siljan tarinan suhteen kylmästi roikkumaan.

Tästä eteenpäin kirjan sävy muuttuu.  Läpi kirjan leijuva uhka tai paine ei tule enää ulkopuolelta vaan kolmen suvun sisältä.  Hypätään ajassa vuoteen 2001, jolloin Ronin äidin miesystävä katoaa jäljettömiin. Vuosikymmeniä aiemmin Johannes surmaa vaimonsa, toisessa ajassa tapahtuu toinenkin murha, joku kurkottaa rajan takaa, toinen rajan taakse.  Joku syntyy, joku kuolee, ja kaikki tarjoillaan lukijalle paksun verhon läpi. Tarina etenee ja pakenee vaihdellen kulmia eri henkilöiden kautta, asioita tapahtuu tai kuvitellaan tapahtuvaksi.

Odotin salaperäistä tarinaa, ja sellaisen todella sain. Mutta ehkä liika on liikaa. Yhdeksänkymmentä vuotta ja tusina ihmiskohtaloa on aika paljon käsiteltäväksi vajaan kolmensadan sivun aikana, etenkin kun itse koin tyylilajin - tai lähinnä sen annostelun - raskaaksi.  Jäi tunne, että tarina olisi ollut loistelias jos surrealistisia elementtejä olisi vähän säästelty ja astuttu hieman etäämmälle hahmojen pään sisäisistä maailmoista.  Tarina olisi avautunut selkeämmin ja hahmot tulleet kokonaisimmiksi.  Nyt tunnustan, että tipuin välillä kärryiltä, mitä ei satu kauhean usein. 

Vähiten pidin kirjan ensimmäisestä vähän irralliseksi jäävästä osiosta ja sen scifi -viboista, vastaavasti eniten pidin Matildan ympärille kietoutuvasta kirjan loppuosasta.  En voi olla miettimättä millainen tarinasta olisi tullut, jos sitä olisi höystetty enemmän kaurismäkeläisellä suomirealismilla ja vähemmän murakamimaisella surrealismilla.  Mutta toisaalta Jäntti pitää tyylinsä läpi kirjan, ja ansaitsee siitä hatunnoston.  Kerronta on parhaimmillaan ja tasapainoisimmillaan kouraisevaa:

" Terävä pistos iski simien väliin syvälle. aina siinä samalla portaalla. Väittävät ettei kummituksia ole, mutta siinä kuolemansa kohdalla Heikki minuun aina tarttui...

... Seisoin siinä selkä kohti portaikkoa, jossa Heikki edelleen roikkui.  Suljin silmät.  Lautojen raoista valuva ilma oli hengitys, pimeydessä näkyi kauniita värejä ja tuttuja ääniä. Talo tuoksui elokuulle.  Tiesin puun tuoksusta mitä kuukautta elettiin, sen oppi kun vietti vuosikymmenet samojen seinien sisällä."

Kovin paljon enempää en halua kirjan sisällöstä paljastaa, sillä suosittelen lukemaan, vaikkei tämä minulle aivan täysosuma ollutkaan. Ei mikään perusromsku tämä Talven hallava hevonen.  Sopii hyvin Halloween -viikonloppuun, ja jää todellakin ajatuksiin kummittelemaan! 

**1/2

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...