Tiina ja Muumipappa ja meri

Arvoesineet.

En muista, että olisin lapsena kuullut muumitarinoita, tai että niitä olisi meillä luettu.  Telkkarista katselin muita lastenohjelmia (sen vähän mitä niitä 70-80 lukujen taitteessa näkyi), mutta en tykännyt yhtään Puolalaisista muumianimaatioista. Jotenkin niiden visuaalinen ilme pisti vähän ahistamaan tätä kakaraa.   Kyllä minä kuitenkin muumit tiesin, kuka nyt ei tietäisi.  Tiesin myös Toven ja Tuulikin, mutta läheisempiä hahmoja minulle olivat vaikkapa Rosvo Rudolf, Histamiini ja Pelle Hermanni.  Ja sitten vähän isompana Ritari ässä ja Dingo ja ihmemies (iik).

Meidän pienessä kyläkoulussa luettiin vuodesta toiseen Seitsemää veljestä ja Vänrikki Stoolin tarinoita (joista molemmista tykkäsin, kun taas yhtenä vuonna luettavaksi määrätty Lokki Joonatan ei tehnyt vaikutusta).  Näiden mainioiden lastenklassikoiden lisäksi Hämeenlinnasta kotoisin ollut Teppo-ope viihdytti meitä sotatarinoilla joita riitti kerrottavaksi sekä sisällissodasta että toisesta maailmansodasta. Ei tehty siis muumeja tutuksi sitäkään kautta. Kerran kuitenkin kävi niin, että lainasin muumikirjan. Koko juttu oli minusta aika nolo, koska olin jo kypsä viidesluokkalainen, Blytonit ja Tiina -kirjat lukenut ja siirtynyt kirjastoauton Agatha Christie -hyllylle.  Kirja-asioissa olin omasta mielestäni siis hei jo täys aikuinen, ja muumikirjat mielsin pikkulasten söpöiksi saduiksi.

Mutta Muumipappa ja meri oli jotain muuta.  Muistan, että olin vaikuttunut sellaisella itselleni uudella ja isolla tavalla.  Tarina oli kaunis, jännittävä, karu ja jotenkin vaan niin... suuri.  Luin perään muitakin muumikirjoja, mutta sitten unohdin ne taas muutamaksi vuodeksi. Siinä yhdenksänkytluvun alussahan se sitten alkoi, ihan hirvee muumibuumi. Kun se iski minuun, olin kuustoistavuotias  enkä yhtäkkiä ollenkaan liian iso tuijottamaan muumeja telkkarista pikkusiskojen kanssa. Muumeja seurasi myös monet lukion luokkakaverit, ja minä keräsin muumitarroja kalenteriin johon merkattin ihastusten nimet ja koepäivät. Luin Muumipapan ja meren uudestaan eikä sen vaikutus ollut hävinnyt mihinkään.

Buumin edetessä ja oheiskrääsän määrän kasvaessa muumien henki katosi sinne tökerösti toteutettujen kuvakirjojen ja ties minkä muiden jalkoihin, mutta ne alkuperäiset tarinat ovat kestäneet aikaa paremmin kuin monet  ritariässät tai lapsia soosoo kasvattavat puputupunat.  Tämän huomasin viime syksynä kun tartuin pitkästä aikaa Taikatalveen.  Toven tarinoissa on hyvä henki, viisautta joka ei tee itsestään numeroa, huumoria, sallivuutta ja taikaa. 

Jos nyt joku kysyisi, niin mun lempikirjani on Taikatalvi. Ihan kaikki nobelpalkitut ja kriitikoiden suositukset mukaanluettuna, se on Taikatalvi eikä mikään muu.  Ja mun koruboksistani löytyy rihkamahelyjen lisäksi myös äiskän omat muumihahmot (kuvasta puuttuu Tuutikit (2kpl), mörkö, esi-isä ja vielä yksi Pikku Myy.  Niillä on omat paikat ympäri taloa).  Tällä hetkellä tykkään Toven tarinoista enemmän kuin kertaakaan aiemmin.
Haasteen tähän muumimuisteluun sain lukutoukkasiskoltani Maijalta, alkuperäinen haaste on täältä.
En haasta virallisesti ketään, mutta hauska olisi kuulla muidenkin muumimuistoja!

Kommentit

  1. Minulla on ollut lapsena aika samat tunnelmat muumien suhteen kuin sinullakin ja juuri samaiset Rosvo Rodolfit ja kumppanit herättivät enemmän ihastusta. Omistin tasan yhden muumikirjan, "Kuka lohduttaisi Nyytiä" ja se oli minusta niin surullinen, että melkein mieluummin vältin sitä kuin olisin lukenut.
    Kouluun ei meilläkään mitään muumeja kuulunut, ihan olivat Kalevalat, Seiskaveikat ja Stoolit meidän koulun tarjontaa.

    Oikeastaan löysin muumit vasta omien lapsien kautta. Heistä vanhimmat ovat jo 21 ja 19 ja silti muumifaneja vieläkin. Heille olen lukenut muumikirjoja ja oma suosikkini on Muumilaakson marraskuu. Siinä on jotain mystistä. Tove oli todellinen nero siinä, miten hän kirjoitti tarinoihinsa niin paljon viisautta. Kirjoja lukiessa avautuu joka kerralla jotakin, mitä ei edellisellä lukemisella hoksannut. Monessa mielessä ajattelen, ettei hän edes kirjoittanut kirjoja lapsille, vaikka niistä onkin tullut lasten tarinoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat lapset toi minullekin muumit lähelle, ja nimenomaan nyt kun isommat on jo sen ikäisiä, että lukevat itsekin. Kyllä nekin hoksaa yhtä ja toista sieltä rivien välistä - se onkin yksi hauska juttu, miten tarinoiden hahmot jää usein pikkuisen väärien käsitysten valtaan, ja vain lukija tietää miksi asiat oikeasti meni niin kuin meni :)

      Poista
  2. Kukahan meille Muumeista oikein kertoi? Hmm...
    Kiva kun jaksoit vastata haasteeseen.

    PS. Eikö se Teppo-ope ollut Iisalmesta? Kun sinne ne muutti eläkkeelle jäätyään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitämitä?? Mä muistelen, että Hämeenlinnasta, jutuissa vilahteli Hattelmalanharju ja sisällissodan taistelut. hmm.

      Muumeista jos puhutaan, niin en osaa kyllä yhtään hahmottaa missä olisin eka kertaa kuullut mitään muumeista. Ehkä muumi ei ollut sitten niin iso juttu siihen aikaan? Muistan kyllä kaikenmaailman syksynsävelet sieltä 70-luvun puolelta ja pätkiä telkkariohjelmista, mutta muumeja ei ole varhaismuistissa ollenkaan...

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit